Lasteni Suomi on rasistinen maa (osa 1)

Suomessa ollaan jo melko avarakatseisia muiden kulttuurien suuntaan, ajattelin idealistisesti ennen arjen jakamista puolisoni kanssa. Ja mitä vielä! Silmälappuni alkoivat pian raottua tapaus kerrallaan. Sitä kuvittelee olevansa tavallisen (kolmos) perheen tavallinen äiti, mutta epätavallisia asioita kuitenkin tapahtuu.

Vuokra-asunnon löytäminen. Olin aiemmin lähes aina saanut haluamani vuokra-asunnon. Riippumatta elämäntilanteestani olin niin sanottu haluttu vuokralainen. Sen kun valitsin sopivimman asunnon, naps. Tyrmistykseni oli melkoinen, kun puolisoni kanssa hakiessa emme välttämättä saaneet hakemuksiin edes vastauksia eikä meitä todellakaan kutsuttu useimpiin näyttöihin. Osoittautui lähes mahdottomaksi saada välitysfirman kautta haettavaa asuntoa, kun asunnon omistaja näki meistä vain perustiedot paperilla, mukaan lukien toisen hakijan ulkomaalaisen nimen.

Potentiaaliseksi reitiksi jäi, että haimme vuokra-asuntoa suoraan yksityisiltä vuokranantajilta niin, että minä otin puhelimitse yhteyttä. Pääsimme näin muutamiin näyttöhin — toivomaan, että selvästi ulkomaalaisen näköinen ja suomea murtaen puhuva puolisoni ei aiheuttaisi vuokranantajassa epäluuloa. Tällä taktiikalla saalistimme kaksi vuokra-asuntoa. Yhden kämpän saimme kuin ihmeen kaupalla, kun tajusin vaatia näyttöä välittömästi tuoreen asuntoilmoituksen nähtyäni. Oletan, että vuokranantaja suosi nopeaa ratkaisua eikä poikkeuksellissti ollut ennakkoluuloinen ulkomaalaisen nimen kohdalla. Tätä ja viimeisintä asuntoa hakiessa meillä oli lisäksi mairitteleva suosituskirje edelliseltä vuokranantajalta. Sellaiseen en koskaan aiemmin ollut turvautunut, mutta uskon sen ratkaisseen paljon.

Tori-kaupat. Puolisoni törmää säännöllisesti siihen, että hänen viesteihinsä Tori.fi-palvelussa tai vaikkapa Facebookin kauppapaikoilla ei vastata. Ei edes silloin, kun minä olen kirjoittanut viestin hänen tililtään täydellisellä suomenkielellä. Saatan laittaa perään omalta tililtäni yhteydenoton, joka useimmiten johtaa nopeaan vastaukseen. Olen todella pahoillani puolisoni puolesta näissä tilanteissa. Hän ei ole tehnyt mitään väärin (paitsi kantanut ”väärää” nimeä) ja kuitenkin hänen arkensa mutkistuu.

En tiedä olisimmeko tässä, perheenä, jos puolisoni ei olisi saanut pidettyä malttiaan.

Kaljaa niskaan. Puoliso istui kaikessa rauhassa keskustan vesistön tuntumassa kalastelemassa. Nökötin hänen vieressään. Yhtäkkiä ohikulkija kävi kippaamassa kaljatölkin pohjat puolisoni niskaan — minä selvisin roiskeetta. En itse asiassa tiedä olisimmeko tässä, perheenä, jos puolisoni ei olisi saanut pidettyä malttiaan. Tilanne oli epätasa-arvoinen, koska puolisollani ei ollut pysyvää oleskelulupaa tai kansalaisuutta. Tappelun syntyessä hänet oltaisiin voitu pahimmassa tapauksessa karkottaa tai häneltä evätä oleskelulupa, kun taas toinen osapuoli olisi luultavasti selvinnyt pikkusakoilla.

Lastenlääkärillä: ”Nämä lapset ovat oransseja. Onkohan heidän isänsä jotenkin… eri värinen?” Jopa pikkulapset ovat osanneet kysyä asiaa sivistyneemmin.

Nimittely. Sekä puolisoani että siinä sivussa minua on nimitelty todella rumasti monikulttuurisen perheemme johdosta. Lapsiamme ei onneksi tietääkseni.

(Jatkuu lähipäivinä toisella osalla)