Lapsen ei tarvitse pitää hanskoja ja muita U-käännöksiä (osa 2)

Periaatteet hupenevat lapsi lapselta, kuulen monien yksikkölasten vanhempien suusta. Meillä tämä ilmiö on näyttäytynyt ajan myötä kolmen ”esikoisemme” kanssa. Esimerkiksi:

Reipas ratas- tai pyöräkyyti todella lyhyellä päiväkotimatkalla on vaihtunut autoiluun. Se on vähentänyt pukemisen, riisumisen, aamuhien ja -huutamisen määrää noin 600 prosenttia. Takki ja kengät ylle, huppu päähän ja menoksi.

Vessapaot pään ollessa räjähtämäisillään ovat henkireikäni. Minulla taisi olla aiemmin ajatus, että hyvä äiti jaksaa kestää ja sanoittaa lasten tunteita oppikirjan mukaan loputtomasti ja on erotuomarina tuomiopäivään saakka. Nyt tunnistan useammin omia rajojani ja sinnittelyn sijaan pakenen lukittuun vessaan hengittelemään ennen tulivuoren purkausta. Ei minun tarvitse jaksaa kaikkea. Toisinaan ihan sanon lapsille, että selvittäkääpä riita tällä kertaa itse, äiti ei nyt jaksa. Monesti rauha tulee näin jopa nopeampaa.

Puoliväkisin syöttäminen vauvana, mitä oikein tein? Melkein survoin puuroa pikkuisten kurkuista alas, jotta kaikki ihan varmasti nukkuisivat kylläisinä hyvät yöunet. (Eivätkä ikinä nukkuneet tai olleet nukkumatta suoraan suhteessa pakkopuuron määrään.) Karmii ajatellakin. Lapsemme syövät jos syövät ja sen verran kuin haluavat – ja yleensä syövät tai sitten ei kerta kaikkiaan ole nälkä. Eipä se vatsa itselläkään aina kellonlyönnilleen kurni.

Extraväsyneiden vanhempien myötä saattaa herua monta tuntia töllötintä.

Ruutuaikaa varten minulla oli joskus mielessä tietty minuuttimäärä päivässä. Nyt mennään tilanteen mukaan. Toisinaan hurahtaa päiväkausia ilman ruutua, ja joskus saattaa vaikka pitkän automatkan, sairastamisen tai extraväsyneiden vanhempien myötä herua monta tuntia töllötintä.

Hanskat pitää olla kädessä ulkona – niin varmaan jos tarvitsee niitä. Jos useamman vuoden ikäiset lapset haluavat repiä hansikkaansa pois, niin on parempi antaa heidän niin tehdä. Viimeistään tässä lähes neljän vuoden kypsässä iässä lapset ovat siinä kehityspisteessä, että he ymmärtävät hanskattomuuden ja palelevien tai kuraisten sormien syy-seuraus -suhteen ja osaavat laittaa pukimet takaisin. Hermokimppuna hanskojen kanssa perässä säntäilyn sijaan on järkevää energiansäästöä antaa heidän oppia itse.

Uhkaaminen ja kiristäminen ovat ihan käypiä ja välttämättömiä kasvatuskeinoja. Idealistisesti tuumin aiemmin, että erinomainen kasvattaja onnistuu kyllä lasten kanssa hyvällä yrittäen ja erinomaisesti perustellen. Uhkaus ja kiristys ovat kuitenkin täysin välttämättömiä välineitä ainakin kolmosten kanssa jo perussiirtymistä ja -toimista kohtuullisessa ajassa selviämiseksi. Jos jollain on keinot hoitaa nämä tilanteet (päiväkotiin lähtö, vessakäynnit, hampaidenpesu, nukkumaanmeno ja niin edelleen) nopeasti ja ”oikein” niin kuulen mielelläni.

Yhteinen ruokailu lasten kanssa, ei kiitos. Vältän tätä aina kun mahdollista. Kannatan idyllistä ajatusta perheen yhteisistä ruokailuista, mutta ehtinemme harjoittaa sitä myöhemminkin. Sitten, kun joku ei koko ajan huuda, kaada jotain, kinastele, kaipaa eri sörsseliä tai ruokailuvälinettä, käy välillä pissalla ja yritä salakuljettaa pehmoleluja aterialle.

Hah, haudattuja periaatteeita on niin rutkasti, että tästä teemasta tulee vielä kolmaskin postaus.