Olen vuosikausia kaavaillut tuetun monikkoperheloman hakemista. Taisin ehkä joskus hakeakin – ja jänistää ennen h-hetkeä. Niin kauan oli yksinkertaisesti parempi olla kotona kuin muualla. Omat tilat, tavarat, rutiinit ja ennen kaikkea apurit (päiväkoti, läheiset, vapaaehtoiset). Viime vuosina minua pidätteli eniten uupumus ja tarkemmin unihäiriöni. Pelkäsin oman rauhan puutetta nukkumisjärjestelyissä sekä unettomuuden pahenemista arjen rakenteiden puuttuessa.

Tänä vuonna koitti kuitenkin se kerta, kun hain lomaa enkä jänistänyt. Loman lähestyessä huomasin olevani sekä jännittynyt että innostunut, kuitenkin enemmän innostunut. Puoliso oli loman aikaan töissä, ja rohkenin lähteä reissuun yksin lasten kanssa. Tai yksin ja yksin: suurimpana osana päivistä apuna oli vähintään hetken joku läheisistä.

Oman porukan ja vatsalaukun mukaan

Vastaukseni otsikon kysymykseen, onko kylpyläloma uhka vai mahdollisuus 5-vuotiaiden kolmosten kanssa, on seuraava: ehdottomasti enemmän mahdollisuus. Uhkan siitä tekee (ainakin meille annetuissa upeissa puitteissa) ainoastaan se, että ei itse osaa ottaa tarpeeksi rennosti. Ensi kerralla voisi tehdä vielä vähemmän. Meni useampi päivä hoksata, miten valmiita aterioita, ohjelmaa, ulkoilumahdollisuuksia ja kylpylää kannattaa hyödyntää omalle porukalle sopivalla tavalla. Ja buffetia omalle vatsalle, sillä ruokaa oli tarjolla täysin yltäkylläisesti.

Hoksata, että aktiivinen pitää touhukkaiden 5-vuotiaiden kanssa tehdä, mutta ihan koko kylpylähotellin tekemiskavalkadia ei viidessä vuorokaudessa tarvitse kahlata läpi. Niin ikään kuuman kangasmetsän läpi kahlaamisen liki +25 asteen lämmössä neitokaisten kitinöineen olisi ehkä voinut jättää väliin, mutta toisaalta herra C nautti, ja palkkiona oli kaikille mieleenpainunut näköalatorni ja jännittäviä eräkämppiä tutkailtavaksi.

Tulee välillä epäonnistunut äiti -olo.

Edellinen virke kuvastaa myös loman toista haastetta. Ei voi onnistua 100-prosenttisesti täyttämään kaikkien tarpeita, kun mukana on yksi aikuinen ja kolme erilaisin energiatasoin varustettua leikki-ikäistä. Kun yksi kirmaa vielä mielellään lähes pystysuoraa hiekkamäkeä ylös ja toinen istuisi mieluummin piirtämässä, joutuu tekemään kompromisseja. Niistä sitten tulee välillä epäonnistunut äiti -olo. Että on aina tarjonnut joko liikaa tai liian vähän actionia.

Mutta sellaistahan se on, vai? Kun toiselle kumartaa, toiselle pyllistää. Pitää vaan yrittää olla näissä pokkailuissa tasapuolinen ja päättää, että se riittää.