Hyppää sisältöön

Kuurona, sairaana ja vertaistuen tarpeessa

Jos on voimat vähissä, en lähde. Jos on voimat tosi vähissä, saatan lähteäkin.
Julkaistu
Kuurona, sairaana ja vertaistuen tarpeessa

Kuva: Rakas ystävä, lastenvahti ja ex-vapaaehtoinen.

Työnnän kolmosrattaita kyynärpäilläni rattiin nojaten. Sormeni ovat korvissani. Yksikään lapsi ei edes huuda, mutta pelkkä kitinä ajaa tässä melentilassa äärirajoille. Ollaanko sairastumassa? HopLop-reissujen maksuaika?

Ei ollut vielä tuolloin, mutta nyt ollaan koko porukka flunssassa. Ruoka maistuu lapsille huonosti, ja nukahtaminen on vaikeampaa. Heräilyä on enemmän. Ruokalistalla on viime päivinä ollut jogurttia, kebabia, suklaakeksejä, piimää ja maitoa – ihan ravintosuositusten mukaisesti. Riitaa sisarusten kesken syntyy helpommin ja se on fyysisempää.

Toisaalta, lapset ovat tilanteeseen nähden enimmäkseen hyvävointisia, ja herra C:tä flunssa tavallaan vaihteluna pukee. Huono äiti tässä hei, mehustelee sairaan lapsen huonon voinnin kustannuksella, mutta kyllä se helpottaa, kun poju ei kaipaa ihan niin valtavasti aktiviteetteja.

Ai mitä?

Sairaiden kolmosten hoitamisessa itsepuolustuskeinona minulla on tavallistakin suuremman osan ajasta sinkku- tai tuplakuulosuojaus. Ärsyketulva on niin valtava, että selviän (terveistäkin) päivistä edes hitusen täysjärkisempänä pienentämällä volyymia. Puoliso inhoaa kuulosuojaustani. En kuulemma kuule mitä hän sanoo. Ai mitä? Kuulen kyllä. Okei, joskus joudun huulilta lukemisenkin jälkeen vielä arvaamaan, ja eihän se ihan aina osu oikeaan.

Tuli siis ammattilaista neuvomaan.

Työkaveri vinkkasi tuplakuulosuojauksen olevan toimiva juttu lapsiperheessä, koska verenpaineennousun aiheuttaa nimenomaan se äänen voimakkuus. Eli tuli siis ammattilaista neuvomaan. Kerroin olevan päivittäin raivostuttavuuteen asti käytössä sekä monistettavissa tarpeen mukaan myös työpaikalle. Esimieheltä kysyin, mitä tapahtuu jos lapset ovat terveenä mutta lastenhoitajamme sairastuu ja joudun jäämään kotiin. Ei ollut moiseen törmännyt, aikoi selvittää.

Näkemisistä ja vertaistuesta

Olen Facebookissa ja WhatsAppissa monikkoperheiden ryhmissä. Havahduin kuitenkin hetki sitten siihen, että tosielämässä en ole tarkoituksella tavannut yhtäkään monikkoperhettä. Mitä haaskausta! Olen jupissut läheisille ja blogiini arjen ankeuksista, ja jupisen jatkossakin, mutta jättänyt käyttämättä kaikkein tehokkaimmain keinon: vertaistuen.

Nyt asiaa on korjattu sen verran, että laitoin lähialueiden suunnilleen samanikäisten monikkolasten vanhemmille avoimen seuranhakuviestin. Leikkitreffejä lapsille ja vertaistukea aikuisille.

Voidaan sopia mutta tiedetään varmasti vasta viisi minuuttia ennen lähtöä.

Yksöslapsia omaavat ystävät ja muut läheiset ovat ainakin tähän saakka olleet kärsivällisiä tapaamisen kanssa. Se kun tahtoo aina olla tyyliin ”voidaan sopia mutta tiedetään varmasti vasta viisi minuuttia ennen lähtöä”. Jos on voimat vähissä, en lähde.

Jos on voimat tosi vähissä, saatan lähteäkin – kotiin jääminen voi olla vielä rankempaa. Jos ei ole autoa käytössä (puolisolla epäsäännöllinen työaika), en välttämättä lähde. Kaikkien kerrosten pukeminen, bussille käveleminen ja sillä köröttely vievät niin paljon aikaa ja mehuja, että itse kyläily voi jäädä sivurooliin.

Kommentit (0)

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.