Mitä lapset ovat nyt tunkeneet uuniin? Miten he saivat lapsilukon auki, mietin huomatessani astian uunissa. Mysteerin vastaus: edellispäivän seitanpaistihan se siellä pötkötteli puolivalmiiina. Lapset olivat säädelleet uunin lämpötilaa 50 asteesta aina 300 asteeseen, en tiedä millaisiksi määräajoiksi, ja arpomalla paistelin sitten päivällistä vielä jonkun tovin – ja unohdin sammutettuun uuniin.

Ilmeisesti meiltä löytyi muutakin murkinaa, koska tätä ruokalajia en muistanut kaipailla. Ei siinä olisi ollut paljoa mitä kaivatakaan, sillä koostumus jäi melkoisen piparitaikinamaiseksi.

Sentään en soittanut päivistä tietämättä lauantaiaamuna kesälomalla olevalle päiväkodin johtajalle, kuten eräs tuntemani henkilö ehkä saattoi tehdä.

Iholla on hyvä olla

Päiväkodin aloittavia lapsia kuulemma usein ärsyttää, kun toiset lapset tulevat liian iholle. Enpä ollut huomannutkaan ajatella, että meillä tältä ärsyyntymiseltä on vältytty automaattisesti. Kolmoset ovat tottuneet siihen, että toisten sormet ja varpaat ovat milloin suussa, milloin paikassa muussa. Kylvyssä haaroväliin eksynyt sisaruksen koipi siirretään ilmekään värähtämättä sivuun, kuin pelkkä kylpylelu konsanaan.

Mitä muuta lapsemme oppivat automaattisesti? Ainakin jonottamista liukumäkeen kiivetessään ja odottamista ihan joka käänteessä: ruokaa ja ksylitolpastilleja annosteltaessa, pinnasängyistä hakiessa, autoon lastatessa ja niin edelleen. Lelujen ja sylien jakamista, meluun ja melskeeseen tottumista, neuvottelutaitoja ja todennäköisesti jossain vaiheessa voimiensa yhdistämistä vanhempiensa peittoamiseksi viekkaudella.

Osaavat meinaan muutakin kuin tapella keskenään.

Hämmentävää, miten sosiaalisesti taitavia puolitoistavuotiaat voivat olla! Osaavat meinaan muutakin kuin tapella keskenään. Herra C havaitsi, kun neiti A:llä meni mopo nurin ja loppui keinot kesken pihan toisella puolella. Herra C suuntasi sinne kulkunsa, ja olin muuten varma että menee varastamaan kapistuksen, vain nostaakseen mopon siskolle pystyyn ja palatakseen omiin leikkeihinsä.

On jotain hätänä – mutta mitä?

Riittämättömyyden tunne nostaa säännöllisesti päätään, kuten varmasti jokaisella vanhemmalla. Luen yhdelle lapsista kirjaa, ja yritän asianomaisten pyynnöstä pukea kahdelle hattuja, pipoja ja mitä vielä samalla. Tytöt ovat asustefriikkejä. Kädetön olo on myös, kun yksi sovittaa taas hattuja liukumäen alaosassa ja kaksi laskee vuorotellen hänen päälleen. En jaksaisi olla koko ajan liikennepoliisina. Onneksi kotipihan mäessä on niin pienet vauhdit, että lopputuloksena on lähinnä hihittelyä ja niitä sormia ja varpaita satunnaisissa suissa.

Herra C on potenut viime aikoina usein päiväuniltaheräämiskiukkua. Yhtenä iltapäivänä, kun tytöt vielä nukkuivat, siirryin herra C:n kanssa terassille hänen höyryjään puhaltelemaan. Seuraavan puoli tuntia seilasin terassin ja lastenhuoneen väliä valvomassa vuoroin huutajaa, vuoroin nukkujia. Googlasin ”miksi taapero huutaa herättyään”, soitin unikouluttajalle, kokeilin tarjota vettä, kokeilin tarjota yhteistä trampoliinihetkeä, tarjosin välipalaa ja syliä, lastenohjelmia sekä ulko- ja sisäleikkejä kaikessa edellä mainitussa epäonnistuen. Niin, ja kävin aina välillä lastenhuoneen oven takana kuulostelemassa.

Jossain vaiheessa naapuri tuli kurkistamaan aidanraosta. Tulin vain katsomaan, onko täällä joku hätänä, hän sanoi. Raotin kuulosuojaimia ja otin toisen korvatulpan pois. On, mutta en tiedä mikä, vastasin.

Ei kuitenkaan harmillisesti ollut idiottivarma keino.

Tyttöjen herättyä siirryin herra C:n kanssa sisälle. Eihän se vesikään maistunut, mutta kokeilinpa kuitenkin tarjota piimää. Huuto loppui kuin seinään! Ei kuitenkaan harmillisesti ollut idiottivarma keino, koska seuraavana päivänä toimi ruoka ja sitä seuraavana päivänä lastenohjelmat.

Puhelu unikouluttajan kanssa jäi lyhyeksi avunhuudoksi, mutta onneksi häneltä löytyi aikaa soittaa minulle myöhemmin tällä viikolla. Unisykleistä, kierrosten laskemisesta ja (täysin uniasiaan liittymättä) varastetusta käsilaukusta ensi kerralla.

Leppoisaa juhannusta!