Kun mieli ei pysy mahan ja ajan tahdissa

Aika sujahtaa ohi pikakelauksella…

Vauvakuume iski nopeasti, kuin halolla päähän lyötynä. Olisin halunnut miltei suoraan synnytyssaliin, mutta edessä olikin vuosien odotus. Kun tärppäsi, maha ilmestyi vikkelään: raskausviikon 17 pienestä pömpötyksestä viidessä viikossa kunnon raskausvatsaksi. Mieli ei pysynyt pötsin mukana, ja törmäilin sillä ihmisiin, oviin ja huonekaluihin.

En ollenkaan hahmottanut omia ulottuvuuksiani, ja haasteita siinä on yhä. Yksösraskaudessakin on toki mahan kokoa ja muotoa joka lähtöön, mutta oletettavasti aikaa sopeutua kehon muutokseen on himppusen verran enemmän.

Säikyn vieläkin omaa peilikuvaani. Kuka tuo isomahainen nainen on, ja mitä hän tekee vaatteissani?! Läheiset ovat tuottaneet kummallisia älähdyksiä nähdessään mahan vaikkapa viikon tauon jälkeen. Vatsa siis tuntuu raskaalta, ehdottomasti, muttei niin raskaalta kuin peilikuva antaa olettaa. Hyvä näin päin.

Jokainen viikko tuntuu jälkikäteen tarkasteltuna vilahtaneen hetkessä ohi, samoin päivät. Vaikka en töissä enää olekaan, tuntuu touhua riittävän: hankintoja, vauvanvaatteiden pesua, vauvalan järjestelyä, ulkoilua, kotitöitä ja silloin tällöin neuvola- ja sairaalakäyntejä. Levätäkin pitää, mikä välillä meinaa unohtua voinnin ollessa loppuraskauttakin kohti pääosin melko energinen – paitsi kun yöunet jäävät vielä tavallistakin katkonaisemmiksi.

Jääkaapilla jatkuvasti kulkemiseenkin saa käytettyä yllättävän paljon aikaa.

Nopealta tuntuu myös vauvojen kasvu. Nyt mahassa on jotakuinkin yhteensä metrin verran pienokaista. Mittanauha kädessä mietin epäuskoisena, miten he mahtuvat kohdussa olemaan, saati liikkumaan.   

…ja puolentoista tunnin rakenneultrassa viisarit eivät liiku.

Perheenperustaminen tuntui etenevän hitaasti. Luotan asioiden menevän kuten tarkoitettu, ja yritin olla tekemättä turhia laskelmia. Salaa kuitenkin kalkuloin, miten paljon aikaa milloinkin oli niin sanotusti mennyt hukkaan. Voisiko toinen lapsi olla jo tulossa? Tai ensimmäinen syntymäisillään? Edes aluillaan? Nämä pohdinnat naurattivat saadessani tietää kolmosista. Ei aikaa oltu haaskattu, vaan suurperheellistymisemme varalle oli koko ajan tietämättämme ollut parempi suunnitelma.

Sekä ultraäänitutkimukset että niiden välit menevät madellen. Kirjoitin aiemmin ultrien olevan maailman kiehtovimpia elokuva- ja valokuvanäytöksiä. Niinhän ne olivat alkuraskaudesta. Nyt pikemminkin turhan hurjia huvipuistolaitteita. Kuuma, pyörryttää ja jännittää. Kohdun paine alaonttolaskimoa vasten aiheuttaa heikon olon, mitä jännitys tuskin helpottaa.

Aluksi en tajunnut lääkärin kehotuksista huolimatta hilata itseäni tarpeeksi istuvaan asentoon tai kehdannut olla jatkuvasti vaihtamassa asentoa, mutta myöhemmin omasta ergonomiasta huolehtiminen on helpottanut oloa. Kolmen vauvan tutkimiseen menee, no, lähes kolminkertainen aika. Rakenneultra kesti puolitoista tuntia. Ei kannata pelätä olevansa hankala potilas vaan etsiä rohkeasti mukavaa asentoa, oli sitten vatsassa yksi tai useampi ihmisen alku.

Pitkältä tuntuu myös aika tutkimusten välillä. Ensin kävin ultrassa neljän ja nyt kahden viikon välein. Seuranta vielä tiivistyy todennäköisesti. Olen pääosin rauhallisin mielin, mutta aika tuntuu silti viivyttelevän aina odottaessa, että saa toivottavasti taas kuulla kaiken olevan kunnossa.

Kolmosraskaus on yleensä ainakin kuukautta lyhyempi kuin yksösraskaus. Kuitenkin aina vauvoja ajatellessani odotusaika tuntuu piiiiiit-käl-tä. Haluaisin jo nähdä heidät. Yhtä aikaa nautin raskaudesta, vauvamielikuvista, potkuista, pyörähdyksistä ja hiljaisuudesta kotona.

En ole vielä käynyt läpi koko raskautta tai elämää sen jälkeen, mutta olen aika varma että Suurlähettiläiden Kuka pysäyttäisi kellot kertoo nimenomaan kolmosraskaudesta.

Aika on niin julma

Se matelee

Juuri silloin kun se saisi kiiruhtaa

Nyt kun olet siinä

Aika suinpäin ryntäilee