Kuinka kamalia lempinimiä lapselle kestää syntyä?
Kuva: Manfred Steger /Pixabay
Vasemmalta: pikku-X(nimi), hullu-X(nimi) ja (en kehtaa sanoa mikä)-X(nimi).
Näillä saatesanoilla lähti eilen kummitädille ensimmäinen videotervehdys. Lempinimiä ei näiltä lapsilta tule puuttumaan, ja vauvakirjan rivit alkavat siltä osin jo käydä vähiin. En halua listata niitä tähän, koska en ole vielä varma onko viisasta jättää niistä todistusaineistoa lapsipolosille. Kuinka pitkälle sanonta ”Rakkalla lapsella on monta nimeä” venyy? Vertailukohdaksi: lapsuudenperheeni koiralla oli 117 lempinimeä.
Kun lakkasimme kirjaamasta niitä.
Lempinimellä on myös itseni kohdalla erityinen historia, koska vauvana lempinimeksi annetulla nimellä oli kohtalokkaat seuraukset. Se ei lähtenyt kulumallakaan, ja moni ei tainnut edes tietää virallista nimeäni. Parikymppisenä kyllästyin olemaan paperilla ja tosielämässä eriniminen, ja lisäsin lempinimen muiden etunimien eteen virallisesti. Esitin vanhemmille vaatimuksen kustantaa uusi passi ja ajokortti, koska hehän olivat alun perin antaneet minulle väärän nimen.
Ei mennyt läpi.
Vanhaa, uutta ja lainattua
Takaisin lasten nimiin. Heidän varsinaiset nimensä ovat mielestäni hyvinkin asialliset – ja välillä jopa käytössä. Kahdesta etunimestä koostuvat nimet ovat sekoitus jotain vanhaa (suvussa kulkevaa), jotain uutta ja jotain lainattua (ystävien lapselta). Sairaalassa ja kotonakin on ollut liikuttavaa, miten kiinnostuneita lapsia hoitavat ihmiset ovat olleet nimien alkuperästä. Mistä ne tulevat? Liittyykö niihin jokin tarina?
Ei oikeastaan, ainakaan ensimmäisiin nimiin. Paitsi sen verran, että ne toimivat yhtä lailla kummankin vanhemman äidinkielellä enemmän tai vähemmän samalla kirjoitusasulla, ja kumpikin vanhempi tykästyi kyseisiin nimiin. Tätä edelsi ankara karsi ja kanttaa -prosessi, jossa vuoron perään heittelimme omankielisiä nimiämme, jotka toinen sitten ykskantaan tyrmäsi ihmeellisen kuuloisina. Kolme ensimmäistä nimeä sekä yksi ylimääräinen pojan nimi jäivät jäljelle. Nimenanto siis jo hyvällä alulla seuraavia kolmosia varten…
Kirjoitinkohan jo tästä? En ollut etukäteen ajatellut, miten tärkeäksi muodostuisi, että lapsilla oli jo syntyessään nimet. Koin todella merkitykselliseksi voida kutsua heitä nimillä ensi päivästä lähtien ja vähän ennenkin. Kaiken sairaalan kliinisyyden keskellä oli niin paljon kotoisampaa ja inhimillisempää, kun lapsia kutsuttiin A:n, B:n ja C:n sijaan omilla nimillä. Aakkosjärjestys kulki tarpeen mukaan harmittomasti rinnalla, kun vaikkapa vuorossa oli heistä harvemmin huolehtinut hoitaja. Muuten hoitajatkin käyttivät nimiä.
Tallentaako vaiko eikö?
Olemme siis kaksikielinen perhe, ja kumpikin vanhempi puhuu lapsille omaa äidinkieltään ja keskenään aikuiset puhuvat suomea. Näin ainakin suunnittelemme nyt. Ja tavallaan olemme kolmikielinen perhe, koska väsyneenä, kiireessä tai monimutkaisten asioiden äärellä yhteisenä kielenä toimii englanti.
Kirjoitin alussa lempinimistä ja vauvakirjasta. Epäröin, tohdinko tallentaa kaikkia ei-niin-kauniita lempinimiä lapsille muistoksi. Pahastuvatko he? Traumatisoituvatko peräti? Emme me tarkoituksella niitä keksi, mutta nimiväännöksiä vaan putkahtelee. Osa on ihan nättejä ja soveliaitakin.
Onko teidän lapsillanne ollut kyseenlaisia lempinimiä? Millaisia? Oletko tuonut niitä heidän tietoonsa isompana, ja onko heidän huumorintajunsa riittänyt tai itsetuntonsa tiettävästi kolhiintunut?
PS: Puoliso haluaisi vaihtaa yhden lapsen toisen nimen Leijonakuningas-elokuvan inspiroimana Simbaksi. En ole edelleenkään päässyt täyteen varmuuteen suunnitelman vakavuudesta, mutta pahoin aistin, ettei kyseessä ole vitsi.
Neuvottelut jatkuvat.
