Onko yhden lapsen kanssa muka niin erilaista kuin kolmen? Lyhyesti: on.

Pidemmästi: herra C, neiti B ja puoliso ovat useamman viikon matkalla puolison kotimaassa. Olen kaksin kotona neiti A:n kanssa. Elämä on täysin erilaista.

En tarvitse kotona korvatulppia, kun taas koko poppoon ollessa koossa ne on käytännössä valettu syvälle korvakäytäviini. Vähentyneen stressi- ja melukertoimen myötä olen rennompi ja joustavampi. Koko talvivaatearsenaalin saaminen yhden lapsen päälle, ja aamu ylipäätään, on niin helppoa, että auton sijaan kuljemme päiväkotiin pyörällä. Päiväkotiin ei myöskään yhden kanssa tarvitse raahata Ikea-kasseittain tavaraa.

Ruokaa tarvitsee laittaa tai haalata kaupasta vähänlaisesti. Pyykki- ja tiskikone pyörii aniharvoin, ja sotkuakin tulee vähemmän. Lasta voi helposti osallistaa kotitöihin, mitä kyllä kaikki kolmekin mielellään touhuaisivat mikäli vanhemmilla olisi kärsivällisyyttä ottaa mukaan.

Lähtisin vaikka maailmanympärysmatkalle.

On voimavaroja tavata kunnolla ja hoitaa sukulaislapsiakin. Ylipäätään ihmisten tapaaminen onnistuu spontaanimmin ja jopa päiväkotipäivän jälkeen, kun siirtymiin ja kotona odottaviin iltatoimiin menee niin paljon vähemmän aikaa ja energiaa.

Oikeastaan minne tahansa voi mennä melkein milloin tahansa, kun mukana on vain yksi 4-vuotias. Elokuviin, puistoon, kirjastoon, kyläilemään, kauppaan. Lähtisin vaikka maailmanympärysmatkalle. Oikeasti. (Muistan muuten tuon saman maailmanympärysmatka-ajatuksen,  kun lapset olivat vastasynteneitä ja kävin herra C:n kanssa viemässä roskat. Olisin uskaltautunut yhden lapsen kanssa pidemmällekin.)

Kotonakin on huomattavan matala kynnys alkaa muovailemaan, hillumaan voimistelurenkaissa tai edes lukemaan ja tekemään palapelejä, kun tietää saavansa keskittyä yhteen lapseen.

Mutta

Kaikki edellä mainittu johti jo ensimmäisten kahdenolopäivien aikana seuraavanlaiseen vuoropuheluun itseni kanssa:

– Apua, miten paljosta lapsemme ovat jääneet paitsi kolmosuutensa vuoksi. Yksösinä he olisivat tehneet niin paljon enemmän ja käyneet niin paljon useammassa paikassa.

– Niin… mutta kuinka arvokasta se oikeasti on? Tai siis, onko oikeastaan arvokkaampaa tehdä paljon ja viipottaa sinne tänne uusien kokemusten perässä? Vai onko se vain erilaista?

– Aivan. Meidän lapsemmehan ovat saaneet olla paljon kotona, leikkiä sisarusten kanssa ja viettää runsaasti aikaa vanhempien ja muiden tuttujen aikuisten kanssa. Sekin on todella arvokasta.

Yhteenveto

Onko äidin kanssa ollut hauskaa vai tylsää, kysyin neiti A:lta. Ensimmäisenä päivänä vastaus oli tylsää – kaipuu sisaruksia kohtaan oli selkeästi kova. Sittemmin on kuulemma ollut hauskaa. Olemme menneet ja tehneet paljon, jopa jonain päivänä vähän liikaakin. Sinä iltana neiti A tuupertui sänkyynsä ja kuorsasi ennen kuin pää osui tyynyyn. Hupsista. Pitänee muistaa, että vaikka minä jaksaisin kaksin enemmän, on 4-vuotiaalla kuitenkin omat rajansa.

Talo täynnä mölyapinoita ilonkiljahduksineen ja raivonkarjahduksineen.

Tästä päästäänkin siihen, että kaikki on erilaista paitsi yksi asia: iltatoimia ei kannata venyttää liikaa ajatuksella äkkiähän me yhden kanssa niistä selvitään. Kolme väsynyttä lasta on paha, yksikään ei niin hyvä.

Omatunto kolkuttelee, kun nautin niin paljon tästä rauhallisemmasta ja helpommasta arjesta. Samanaikaisesti myös pelkään ja kaipaan sitä, kun talo on täynnä mölyapinoita ilonkiljahduksineen ja raivonkarjahduksineen. Se on meidän täyttä elämää. Ja, kliseisesti, lapset kasvavat todella nopeasti. Pian tulee aika, kun äidin hermostokin pääsee taas helpommalla.