Toisille kolmosille vanhemmat korostavat heidän olevan ihan tavalliset sisarukset, jotka ovat vain sattuneet syntymään samaan aikaan. Toki käytännössä peräkkäin muutaman minuutin tai pidemmän ajan välein, yleensä kuitenkin saman vuorokauden puolella – vaikka onhan myös uutenavuotena eri vuosina syntyneitä monikkolapsia.

Pysyäkseni aiheessa: minä en ole tällainen vanhempi. En ole myöskään sellainen vanhempi, joka häivyttää kolmosten kolmosuutta käytännössä tai välttää siitä puhumista. Olen sen toisen ääripään vanhempi, joka vielä lähes kuuden vuoden kolmosäitiyden jälkeenkin jaksaa taivastella sekä lapsille itselleen että kaikille jotka jaksavat kuunnella, millainen ihmeellinen ihme ja onnenpotku kolmoset ovat.

Missä kohtaa kukakin on majaillut.

Käymme myös säännöllisesti läpi sitä, miten lapset toden totta ovat olleet kaikki yhtä aikaa vatsassani ja missä kohtaa kukakin on majaillut. Synnytys ja se, missä järjestyksessä ja miten lapset kiikutettiin vanhempien nähtäville ensi kertaa suoraan mahan uumenista jaksaa myös puhututtaa.

Harmittaako kolmosuus?

Kolmosuuden ihmettely ja ihastelu on tarttunut myös lapsiin, ja he usein säntäävätkin uusiin tilanteisiin ja kohtaamisiin kärjellä ”Moi, me ollaan kolmoset”. En näe siinä mitään pahaa. Joka tapauksessa asia tulisi kohta ilmi, kun joku hämmästelisi kolmea noin samankokoista ja -näköistä lasta.

On ihanaa, että lapset näkevät kolmosuutensa ilon aiheena. Itse asiassa tätä kirjoittaessani tajuan, että, mikäli muistini ei petä, kukaan heistä ei koskaan ole toivonut olevansa yksönen. Sekään ei olisi merkillistä, sillä ovathan he aina joutuneet jakamaan kaiken syleistä leluihin, huomioon ja suunvuoroihin.

Lienee vaaratonta hehkuttaa kolmosuutta.

Kaikkien lasten yksilöllisyyden vaaliminen on todella tärkeää, ja monikkolasten kohdalla se on supertärkeää. Monikkouden myötä yhteenkasvaminen voi jopa häiritä yksilöllistä kehitystä, yksinkertaistaen sanottuna, ja joissain tapauksissa voi olla perusteltua esimerkiksi erottaa monikkolapset eri päiväkotiryhmiin tai koululuokkiin. Meidän kohdallamme tällaista ei ole ollut, joten lienee kohtuu helppoa ja (oletan) vaaratonta hehkuttaa kolmosuutta.

Ei voi välttyä

Yksilöllisyyden huomioiminen ja kolmosuudesta puhuminen ja iloitseminen eivät mielestäni sulje toisiaan pois. Lapset saavat säännöllisesti kahdenkeskistä aikaa vanhempien kanssa, ja heidän erilaisuutensa huomioidaan moninaisissa asioissa. Heidän erilaisuudestaan, erillisyydestään ja esimerkiksi eri vahvuuksistaan puhutaan paljon ääneen.

Kuka puhaltaa eka?

Vertailultakaan ei voi välttyä, vaikka en sitä kyllä tarkoituksella harrasta. Onko ylipäätään mahdollista kasvattaa kolmea samanikäistä lasta sanomatta ikinä ääneen, miten joku on oppinut aiemmin pyöräilemään, toinen pottailemaan ja kolmas kapuamaan kiipeilyseinän huipulle tai puhaltamaan ilmapallon?

Yhdestä asiasta pidän tiukasti kiinni: en koskaan puhuttele lapsia kolmosina, ja vaadin sitä myös esimerkiksi päiväkodissa. Paitsi että puhuttelen, kun huudan heitä sisälle – lasten itse laatimalla toiverepliikillä, jonka kolmosiin on nimenomaan lisätty i-kirjain:

– Kolmoiset, tulkaa punaiseen tiilitaloon sisälle!