Enää 13 tuntia ja 45 minuuttia matkaa jäljellä, mietin neiti B:n juuri oksennettua jo valmiiksi pahoinvoineen puolison päälle taksissa.

Miten tästä paluusta selvitään?

Kotimatkan kanssamme taittanut ystävä tiputti ja unohti puhelimensa taksiin. Matkatavaroiden, turvatarkastuksen ja kolmen 1-vuotiaan kanssa jonglööratessa yritimme saada puhelinyhteyden taksikuskiin. Puhelimen löydyttyä väännettiin taas lentohenkilöstön kanssa lastentarvikkeista.

Kyllä, voisit seuraavaa asiakasta varten opetella tämän tekemään.

Kyllä, tuplamatkarattaat taittuvat käsimatkatavarakokoon.

Kyllä, turvaistuimen kiinnittäminen koneen istuimeen on oman lentoyhtiönne ohjeistuksen mukaista.

Ei, ei ole minun tehtäväni kiinnittää sitä.

Kyllä, voisit seuraavaa asiakasta varten opetella tämän tekemään, täräytin lopulta vastahakoiselle stuertille.

Sitä äityy lauhkeinkin luonne yllättävän kipakaksi tunnin yöunilla kolmen pienen kanssa matkaa tehdessä.

Sopu sardiinipurkissa

Puristauduin aikani pidäteltyä ikkunapaikalta vessaan neiti A sylissäni. Reissu osoittautui terapeuttiseksi, sillä kohtasin koneen peräosassa edellä mainitun stuertin. Pahoittelin äkeyttäni. En pahoitellut asiasisältöä. Solmimme vähintääkin välirauhan, ja vessakopista ulos tullessani löysin neiti A:n kikattelemasta hassuttelevan stuertin sylistä.

Ei ole varmasti helppoa matkustaa kolmen näin pienen kanssa, hän totesi myötätuntoisesti.

Ei, mutta sanoisin olevan todennäköisesti helpompaa matkustaa juuri näiden kolmen henkilön kuin monien muiden kanssa. Voitteko uskoa, että kukaan ei käytännössä itkenyt yli kellon ympäri kestäneellä matkalla? Kukaan aamuyöstä herätetyistä ja edellisenä päivänä villisti syntymäpäiviään juhlineista pienistä, ihmeellisistä, reippaista ihmisistä.

Kotona on sitten osa pesueesta itkenyt senkin edestä, kun uni ei meinaa tulla uudessa vanhassa paikassa.

1-vuotiaat kolmoset

Jälkiviisaana: en enää (jos muistaisin) ajoittaisi lentomatkaa juhlia seuraavalle päivälle. Sen verran vauhdikas oli syntymäpäivä valokuvauksineen, överiröyhelömekkoineen, vieraineen ja monikielisine lauluineen.

Aamuyön herätyksen näkökulmasta oli vähän liikaa. Äidille. Kierrokset eivät ehtineet laskea juurikaan ennen herätyskellon soittoa.

Lapsillahan ei ollut mitään hätää. Nukkuivat, heräsivät ja söivät sujuvasti puuron aamuneljältä.

Ensimmäisenä lipuntarkastuksessa olimme jo kiitettävän monta kertaa ehtineet pallotella lapsia sylistä ja rattaista toiseen. Virkailijan kysyessä kuka on A, en enää ollut edes perillä kuka omassa sylissäni oli.

En tiedä, vastasin rehellisesti.

Odotan kun katson, totesin aavistuksen kidnappaajan oloisena.

Ulkoillaan joskus

Olemme olleet puolisentoista viikkoa kotona. Pakkanen paukkuu, makuuhuoneen lattialla on vielä matkalaukkuu. Emme ole varsinaisesti ulkoilleet vielä kertaakaan lasten kanssa. Ei siltikään, vaikka neuvolasta saadussa lappusessa on ohjelmoitu pihalle meno joka ikinen päivä kello 10.

Kylmyyttämme?

Laiskuuttamme?

Ikäviä sattumuksiamme?

Perhepiiriä on joulun alla varjostanut suru, kahden läheisen terveydentilan heikkeneminen.

Kuulosuojaimet päässä olen kuitenkin (mielestäni) urheasti pukenut lapsia pakkaskamppeisiin ja lastannut autoon kyläilyreissuja varten.

Se on suuri saavutus sekin, tsemppaan itseäni. Koska, edelleen, joka kerta kaikkien pukeutumis- tai turvaistuimeenlaittohuutaessa vannon pysyväni kotona loppuelämän.

Ulkoillaan sitten joskus.

Älkää kertoko neuvolatätille.

Henkkareita, kiitos

Soitin töihin. Että keskittymiskyky on huono, muisti pätkii ja tarvitsisin jonkin paikan missä levätä. Markkinointi meni nappiin. Tervetuloa, hyviä keikkalaisia tarvitaan aina, minulle toivotettiin.

Soitin myös kaupungin mielenterveyspalveluihin. Minut pompautettiin neuvolan suuntaan, missä jonot eivät ole niin ”jäätävät”, luvattiin. Reilun kuukauden päähän järjestyi aika perheterapeutille. Tuntuu hyvältä idealta purkaa ulkopuoliselle taholle elämäni hurjimman puolentoista vuoden saldoa.

Olipa lähellä ettei pitänyt tehdä korviketta kivennäisveteen.

Eräänä aamuna tällä viikolla hanoista ei tullut vettä, ja Suomessa tämä oli yllättävää. Sitten hanoista tuli ruskeaa vettä. Olipa lähellä ettei pitänyt tehdä korviketta kivennäisveteen. Kannattaisi ilmeisesti katsoa posti edes kerran viikossa huoltotiedotteiden varalta.

Iloa juuri nyt tuovat kuivausrumpu, kahvinkeitin, tiskikone ja tasalämpöinen asunto. Niin, ja läheiset ja omalla äidinkielellä toimiminen. En ollut ennen kotiin paluuta taas  muistanutkaan, miten paljon omaa hyvinvointia kasvokkain kohtaamiset läheisten kanssa ja sujuvasti suomeksi arjen ja ahdistusten porinointi kohentavatkaan. En olekaan niin kosmopoliitti kuin kuvittelin.

Loppuun joulutarina Alkosta. Olin maksamassa alkoholitonta punaviinipulloa, kun myyjä katsoi minua tutkivan näköisesti. En osaa arvioida ikääsi, hän aprikoi. Laskin maskia.

Okei, sinulla on nuorekkaat silmät.

Kiva, minulla ei tullutkaan henkkarit mukaan.

Ei oikein lanttu(laatikko) leikannut. Ulos astellessani tajusin, että liekö noita papereita olisi tarvinnutkaan 0,0 promillen hankinnan tekoon.

Skarppia joulua!