Pahoittelen heti alkuun joulukuun aiempaa pitkähköä taukoa kirjoituksissa. Tarkoitus on rustata noin viikon välein, mutta erinäiset joulukuun hulinat ja sen myötä väsymys ovat vieneet mennessään. Tätä kirjoitusta olen kirjoittanut pätkissä, nyt on ehkä kuudes tai seitsemäs kerta läppärin äärellä. Joulutauko päiväkodista on ollut suhteellisen intensiivistä meininkiä.

Anna palapeli. Etsi nalle. Sovittele riita. Pyyhi pylly. Anna ruokaa. Pyyhi toinen pylly. Laita telkkari päälle. Vaihda kuivat pikkuhousut. Ymmärrät varmaan. Vaatehuoneestakin kolmoset metsästävät minut käsiinsä, kun ovessa ei ole lukkoa. Kävelylenkit kirpsakassa pakkasessa ovat nyt paras huilihetki. Eilen olin saanut loikolla vaatehuoneen lattialla unimaski silmillä jo jonkun tovin, ja oli oikeastaan aika liikuttava heti, kun yhtäkkiä kuulin oven käyvän ja tunsin neiti A:n lämpimän hönkäilyn naamallani samalla, kun hän ilakoi jälleennäkemisestä. En voinut kuin nauraa, vaikka tovi yksinoloakin olisi vielä maistunut.

Neljän viikon putki

Lapsilla on takana noin neljän viikon sokeri- ja lahjahumala pikkujoulujen, moneen kertaan juhlittujen synttäreiden ja joulun viettämisen päätteeksi. Ylimääräiset kierrokset ovat näkyneet muun muassa levottomuutena ja päiväkodin joulujuhlafiaskona. Pelkäsin juhlaa etukäteen — enkä aivan syyttä. Sillä mitä hyvää voi seurata yhdistelmästä ahtaat tilat sekä ruokailu hälyssä kolmen kolmevuotiaan kanssa kahden vanhemman voimin?

Käytännössä minä kannoin kapean käytävän ja portaikon kautta ruokaa pöytään sen minkä ehdin, ja puoliso istui kireän ja kärsivän näköisenä kädet viuhtoen ruokaa jakaessa ja siisteyskasvatusta ohjaten kolmen pikkupossun kanssa. Jossain siinä välissä hönkäisimme omat ateriamme sisuksiin. Stressikäyrät tekivät vielä loppukirin, kun yksi lapsista piti pakottaa luopumaan palapelistä ja pukea huutavana väkisin. Siitä sitten hilpeänä tonttupolulle, jonka rasteista ei tullut kerta kaikkiaan mitään tällä kokoonpanolla, vaikka palapelihuutaja olikin jo leppynyt.

Eikä se heidänkään tonttupolkunsa omalla päiväkodilla ollut niin mallikkaasti mennyt.

Kaikki kunnia oikeasti upealle ja tunnelmalliselle joulujuhlalle notkuvine pöytineen ja kivoine ohjelmineen. Olisi pitänyt vaan ymmärtää ottaa kolmas aikuinen mukaan. Juhlan jättämä huono kasvattaja -fiilis karisi onneksi vertaistuen myötä. Eräs tuttu äiti jakoi kertomuksensa mönkään menneestä joululaulutilaisuudesta, johon siihenkin liittyi väsyneitä ja ylivireisiä lapsia sekä huutopakkopukemista eteisessä todennäköisesti höystettynä kiljumisen kantautumisella konserttitilaan.

Eikä se heidänkään tonttutarpomisensa omalla päiväkodilla ollut niin mallikkaasti mennyt. Tätä on liikkeellä. Ei olla ainoat. Lohdullista. Päiväkodin työntekijätkin muistivat ennen lomaa moneen käänteeseen lohduttaa, että sokeri- ja juhlahumalaisia pienokaisia on tavattu runsaasti (eikä pelkkää huonoa vanhemmuutta, lisäsin aina mielessäni).

Ei haluajien vika

Tuntuu pahalta, että välillä lapsia ikään kuin rankaistaan siitä että heitä on kolme. Ei tule lähdettyä johonkin. Hermostun ja huudan kotona, kun siirtymätilannepalapeli kolmen haalarin, pipon ja lapsen, kuuden kengän ja 12 hanskan (aluslapaset mukaan lukien) on ihan kaoottinen. En ala väsyneenä maalaamaan lasten kanssa, koska kolmen maalarin kanssa vesilasit lentelevät, tapetit saavat uusia kuvioita, ja homma menee kaikkiaan stressaavaksi.

Pizzeriakäynnillä tulee tunne, että lapset eivät käyttäydy hyvin. Tarkemmin asiaa makustellessa huomaan, että he ainoastaan halusivat pöydässä monia asioita, kuten on tavallista. Pizzaa, ranskalaisia, ketsuppia, maitoa, lisää ketsuppia ja tietenkin persikkakuutioita. Haluajia vaan oli kolme — ei (tarkemmin ajateltuna aika mallikkaasti käyttäytyneiden ja samoja taitoja samanaikaisesti opettelevien) haluajien vika.