Mistä tietää voivansa hetkellisesti hieman paremmin? Siitä, kun tulee mieleen antaa taaperoikäisille kolmosille jäätelöt kouraan, vieläpä rapeaan, helposti halkeavaan töttöröön — sen sijaan että lapioisi itse jätskit siististi suihin. Voi kuulostaa todella naurettavalta, jopa säälittävältä, mutta hienoa minä! Tuli hyvä mieli lapsille tarjoamastani elämyksestä. Jaksoin sotkemisen ja siivoamisen.

En kerrankin mennyt aidan matalimmasta kohdasta.

Fakta vai valmistusvirhe?

Olen kuunnellut psykoterapeutti Arto Pietikäisen erinomaista äänikirjaa Joustava mieli tukena elämänkriiseissä. Pietikäinen toteaa, että ihminen on rakennettu kestämään kaikkien tunteittensa läpikäynti hajoamatta. Todellako? Uskaltaisinko yrittää? En tiedä. En vielä, ainakaan iltaisin, edes uskalla luopua tuplakuulosuojauksesta. Vai että kestäisin kaikki tunteet mutta en ääniä? Tai kestäisinkö sittenkin äänetkin — vai onko osanani pelkuruus tai valmistusvirhe? Paljon riippuu myös hajoamisen määritelmästä.

Onko minulla kolmenkymmenen kaatopaikan verran käsittelemätöntä jätettä, kun lapset lähtevät kouluun?

Tunteita tulee kolmosarjessa niin hyökyaaltomaisesti ja laidasta laitaan, että en edes tiennyt sellaista skaalaa ja määrää olevan olemassa. Toisinaan tuntuu, että tukehdun niihin. En ehdi entistä vielä pureskelemaan, kun uutta fiilistä jo survotaan kurkusta alas. En pysty elämään näitä kaikkia tunteita läpi, pakko sivuuttaa osa kylmänviileänä, toistelen itselleni. Tämän uuden tiedon valossa kyseenalaistan toisteluni. Ja onko niin, että minkä taakseen jättää sen edestään löytää? Onko minulla kolmenkymmenen kaatopaikan verran käsittelemätöntä jätettä, kun lapset lähtevät kouluun tai lentävät pesästä?

Viikonloppuna en kestänyt yhteistä välipalahetkeä lasten liikuntatapahtumassa. Ystäväni, se samainen joka neuvoi riisumaan itsensä alusvaatteisilleen lapsia pukiessa, oli hänkin siellä ja pyysi meitä evästauolle yhdessä.

– Hmmm… mitä teillä on eväänä? Meidän lapset alkaa kuitenkin haluta teidän eväitä. Tiedän, tiedän, pitäähän heidän tottua. Mutta ei tänään.

Potkuautoja ja itkupotkuraivareita

Yhdellä lapsista (saatatkin jo arvata, että kyseessähän on tietty vanha konnamme käsilaukkuvaras) on joko alkanut esinepainotteinen uhmaikä tai sitten hänellä yksinkertaisesti on jokin ominaisuus tai häiriö fiksoitua tavaroihin. Koin tämän taas kantapään kautta yllättävällä tavalla, jonka ei oikeastaan olisi pitänyt olla ollenkaan yllätys, nyt kun mietitään.

Meillä oli yksi potkuauto. Sen piti olla koko ajan ”nukkumassa” eteisen yläkaapissa sen aiheuttamien veristen taisteluiden vuoksi. Nokkelana sitten hommasin Torista kaksi potkuautoa lisää ja sieluni silmin näin, miten rattoisasti sunnuntai-iltapäivä sujuu kaikkien leikkiessä omallaan. Voihan odotukset, tuo mielenrauhan pahin vastustaja. Miksi tämä mielikuva ehti hiipiä päähäni?

Tosielämähän ei mennyt sinne päinkään. Kaikki kolme potkuautoa kehiin, sisarukset ehtivät napata kaksi uusinta, ja seuraavan tunnin verran neiti B sitten huusi kuin hyeena sinisen Range Roverin perään. Ja sitä seuraavan tunnin kitisi ja kinusi Range Rover -kuskin vieressä auton vaihtoa. Ja näin oikeastaan joka kerta, kun autot on sittemmin otettu esiin.

Jännä nähdä rauhoittuuko tilanne, vai vaipuvatko autot pian ikiuneen.

Mistähän monikkokasvatusopuksesta löytyisi oikea vastaus?

Meillä on puolison kanssa erimielisyyksiä siitä, ovatko autot nyt henkilökohtaisia vai ei. Mielestäni vapaan auton kyytiin saa hypätä, kun taas puolison mukaan on helpompaa, kun jokaisella on oma eikä sen menettämistä tarvitse pelätä esimerkiksi niinkin ikävän asian kuin ruokailun aikana. Mistähän monikkokasvatusopuksesta löytyisi oikea vastaus? Eri-ikäisistä sisaruksista jollakin saattaisi olla jo enemmän järkeä päässä ja meillä vanhemmilla täten neuvotteluvaraa. Tai joku olisi vielä niin pieni ettei välittäisi.

Nyt lievästi sanottuna välitetään — kertaa kolme.