Lasten kanssa on pohdittu viime aikoina oikein urakalla kuolemaa. Jo kevättalvella ystävän koiran menehtyessä kävi ilmi, että meidän reilut 3,5-vuotiaat eivät vielä hahmota kuoleman lopullisuutta. Tai ehkä sen merkitystä ollenkaan. Yhä lapset kysyvät ”Lellaa” käymään kylässä ja toivovat sen palaavan. Edesmennyt siili päiväkodin bussipysäkillä herätti suorastaan innostusta. Lapset hihkuivat hihkumasta päästyään sisällä päiväkodissa: ”Siili on kuollut, siili on kuollut!” Ja toisaalta: ”Siili ei ehtinyt mennä bussilla lääkäriin”, totesi neiti B. Miten te oikein tämän asian hahmotatte? Päästäkää minut päänne sisä

Neiti A halusi että siili liikkuu, ja muutkin juttelivat siihen tyyliin että taisivat luulla siilin ainoastaan levähtelevän. Toisaalta neiti B näki karnevaalimeiningillä pariin otteeseen siilin ohitettuamme siilipainajaisia. Ensimmäisenä siilipäivänä minä ja herra C löysimme myös pesästä tippuneen kuolleen pikkulinnun. Tänään räkättirastas oli heittänyt henkensä etuovellemme, törmännyt kai ikkunaan tai muuhun esteeseen. Lapset eivät sitä onneksi nähneet — riittää jo heille kuolema hetkeksi. Ja toivottavasti meille

Mitä puetaan kesähautajaisiin?

Näiden eläinten kuolemat menevät minulla raastavasti ihon alle, huomaan yllättäen. Yleensä ei vaikka eläimistä pidänkin. Nyt kuitenkin eräs läheinen on vakavasti sairas, ja pelkään menettäväni hänet hetkenä minä hyvänsä. Jokainen muistutus elämän rajallisuudesta on kuin tikarinisku. Yhtenä yönä heräsin unesta omaan itkuuni, ja keskellä päivää mieleeni pälkähtää yhtäkkiä hautajaismielikuvia. Mitä lapsille puetaan kesähautajaisiin?

Mikä on riittävää ketäkin kohtaan?

Samaan aikaan elämässä on jatkuvasti läsnä niin vahva elinvoima, riemu ja eteenpäin menemisen tunne lasten kautta. On niin paljon tunteita molemmista äärilaidoista että meinaan pakahtua. Ja entä ajan- ja energiankäyttö? Haluaisin pitää huolta tuosta läheisestäni, mutta ihan ensimmäiseksi on turvattava oma ja lasten hyvinvointi. Mikä on oikein? Mikä on riittävää ketäkin kohtaan? Missä määrin kannattaa suojata itseään ja missä määrin suojamuuri voi kääntyä katkeraksi katumukseksi? Kyyneleet kihoavat mieleeni tätä miettiessäni keskellä kauneinta kesäpäivää. Valtava kiitollisuuden tunne ja samalla uhkaava kuoleman kolkuttelu kilpailevat tilasta mielessäni ja sydämessäni.

Kaikesta huolimatta kesä on tuntunut kesältä. On nautittukin ja oltu paljon ulkona. Sää on suosinut, ja suvi tuntuu olleen ilonamme jo pitkään, vaikka paljon on vielä kesää jäljelläkin. Muistathan sinäkin hetkien ainutkertaisuuden? Minä lupaan yrittää.