Kaikki verko(sto)t vesillä ja yksi kalanpoikanen sairaalassa

Tekstiviesti sosiaaliohjaajalle maanantaiaamuna kello 5:03.

Hei ****! Olemme soitelleet viikonlopun aikana sosiaalipäivystyksen kanssa. En kykene valvomaan enää yhtään yötä tähän saumaan. Jos emme löydä palveluntarjoajilta yövuorolaista huomiselle, niin todennäköisesti viemme vauvat sairaalaan hoitoon. ********* (nykyinen kotipalvelufirma) ei tee öitä, samoin on vastannut muutama muu yritys. Olen ottanut yhteyttä jokaiseen palveluntarjoajaan, toivotaan että huomenna tärppäisi. Soittaisitko minulle kun ehdit? Yt. **** ***********

Ja siis huomisella meinasin jo tätä alkanutta päivää.

Aiemmin olin laittanut sähköpostitse kuvausta arjestamme sekä laskelmia sylien ja käsiparien määrästä per vauva per vuorokaudenaika verrattuna esimerkiksi perheeseen, jossa on yksi vastasyntynyt ja toinen vanhempi käy työssä. Me olemme molemmat toistaiseksi kotona, mutta aika mataliksi jäävät vertailulukemamme kuitenkin.

Kappas!

Ja sitten alkoi tapahtua. Meille oli jo myönnetty kotipalvelusta yötunteja, mutta tekijää niille ei ollut löytynyt. Maanantai-iltapäivänä sosiaaliohjaajamme ilmoitti riemu-uutisen, että yövuorolainen oli löytynyt kolmelle perättäiselle yölle. Myönnettyä yöapua oli myös lisätty 14 viikkotunnista 21 tuntiin, ja päivätuntejakin saimme muutamia lisää.

Tästä kuullessani olin päivystyksessä yhden vauvan kanssa. Vatsavaivat olivat edellisen 12 tunnin aikana yltyneet ankarammiksi, ja ruoka ei tahtonut pysyä sisällä. Ja ennen kaikkea: kädet eivät riittäneet antamaan tarpeeksi erityishuomiota lapselle. Aavistelin, että todennäköisesti mikään vakavampi ei ollut kyseessä. Jälkikäteen hieman jopa nolostutti hänen kiikuttamisensa sairaalahoitoon. Toisaalta, en kadu. Näissä oloissa en kokenut muuta vaihtoehtoa kuin poissulkea pahemmat vaivat ja saada ammattimaista neuvoa.

Jos meillä olisi vain yksi vauva, ei sairaalaan ehkä olisi tullut lähdettyä. Mutta meillä on enemmän vauvoja. Eikä meillä erittäin valitettavasti ole aikaa pidellä ketään heistä ihan koko ajan sylissä ja tuijotella tuntitolkulla syvälle silmiin kysellen, mikä pientä vaivaa. Helpotuksekseni sairaalassa suhtauduttiin ymmärtäväisesti siihen, että me tavallaan ehkä käytimme erikoissairaanhoitoa lapsenvahtiavuksikin (anteeksi veronmaksajat). Myös siihen, kun juoksutin aikataulullisista syistä lääkäriä kierrollaan ristiin rastiin minua saapuvaksi odottaen. Kolmoskortilla saa paljon anteeksi.

Joku roti

Kaksi ja puoli päivää kaameasta maanantaiaamusta eteenpäin tuntuu, että tässä hommassa on joku roti. Olen saanut nukkua kaksi yötä lähes kokonaan ja puoliso kaksi aamuyötä ja -päivää. Vielä ensi yönä meillä on yöapuja ja seuraavalla viikolla sitten taas. Sosiaalipäivystyksen ja lastenosaston hoitajan rohkaisemana aion pyytää lisää yötunteja jos koemme sen tarpeelliseksi. Pikkuisen liian pitkään uskoin sosiaaliohjaajan sanoja, kun hän totesi 16 päiväaikaisen kotipalvelutunnin olevan meidän tilanteessamme maksimi.

Kolme yövuoroa viikkoonkin tarkoittaa vasta tasapuolisesti jaettuna puoltatoista nukuttavaa yötä per vanhempi. Onneksi meillä ei jaeta näitä öitä tasan, minun edukseni. Puolitoista nukuttua yötä ei ole kovin paljon, kun muuna aikana touhua on aika lailla 24/7.

Selvennykseksi: emme voi nukkua hoitajankaan läsnä ollessa yhtä aikaa, ainakaan pikkupätkää enempää, koska hoitajakaan ei ole kolmen jotain haluavan vauvan kanssa selviytyvä superihminen. Yksi ihminen ei voi hoitaa kaikkia (paitsi vauvojen supermummi ajoittain) – toisin kuin sosiaaliohjaajamme aluksi tuumaili. ”Toinen nukkuu ja toinen valvoo yöllä ja vuorottelette.”

En pahastunut tästä neuvosta enkä kritisoi häntä. Ei kolmoselämää voi ymmärtää jos ei sitä ole kokeillut.

Syliä lääkärin määräyksellä

Olemme saaneet apuririnkiin myös lisää ystäviä, vapaaehtoisdoulia sekä lapsiperheitä tukevan hankkeen ihmisiä. Eilen meillä oli niin monta apuria (ja vain kaksi helpointa vauvaa kotona) että ihan hävetti.

Piti selitellä, että ei meillä yleensä ole näin rauhallista ja siistiä. Aikamme syyllisyyttä nieleskeltyämme jätimme vauvat hävettävän vähän aikaa tuntemiemme ihmisten huomaan ja menimme ulkoilemaan.

Yksöstilanteessa tuskin olisin toiminut vastaavasti, mutta nyt on hyödynnettävä kaikki hengähdystauot.

Sairaalassa kaksikuukautissynttäreitä juhlinut pikkuisemme (meinasin kirjoittaa pikkusammakkomme mutta ei se enää päde ulkomuotoon pulskine sormine ja monine leukoineen) pääsi tänään kotiin. Tautiluokituksenkin sai, mutta kansankielellä diagnoosi oli:

Vatsavaivainen ja tarvitsee valtavasti sylittelyä. Määrätään sitä ja sosiaalihuollolta rutkasti ymmärrystä vanhempien rajallisuutta kohtaan.

Ex-potilas makoilee parhaillaan tutti suussa tuhisten vatsani päällä.

Tänään aamulla huomasin ensimmäisiä kertoja koko kolmen kotiviikon aikana kunnolla nauttivani vauvanhoidosta. Surullista mutta enemmän toiveita herättävää.