Puolitoistakertaisesti paistetut keksit paloivat lopulta. Ensin niistä unohtui kananmuna — komento takaisin ja uunista pois. Sokeri taas oli loppunut ja korvautui hunajalla. Voi arvata, että lopputulos ei päätynyt kahvipöytään vieraiden eteen.

Leipä jäi uuniin ja paloi. Niin, ja kalliin uuden paistinpannun pinnoitus, kun uuden kodin liesi olikin yllättävän tehokas. Kaikki tuntuu palavan ja minä tunnun palaavan tunnelmissa vauvavuoden (tai -vuosien, ensimmäiset kaksi olivat vielä aika vauvoja) kauhuihin, kun ihan kaikki paloi, unohtui, tuhoutui ja sekoittui. Nyt onneksi vain osa asioista. Selkeä taantuman vaihe on kuitenkin menossa toimintakyvyssäni. Liekö johtuu muuton rasituksista vai lasten tahtoiän taisteluista.

Housut tulisin taistelutanner

Haluaa, haluaa, haluaa. Arviolta noin 30 000 kertaa päivässä joku haluaa jotain. Kaiholla muistelen niitä aikoja, kun otin vaatekaapista jotkut vaatteet ja puin lapset niihin. Nyt jokainen pukeutuminen on sotatila. Housut ovat kiihkein taistelutanner, kun jokainen haluaisi aina pitää punaisia, tiukkoja pöksyjä. Niitä on määrätyn verran, ja punaisten housujen jouduttua pyykkikoriin, alkavat totisimmat mittelöt. Myös potalle, autoon, ulos, kärryyn, nukkumaan ja syömään menosta taistellaan.

Haluaa, haluaa, haluaa.

Tätä kirjoittaessa kaksi kolmesta karjuu kuin syötävä eikä halua lähteä hoitajan kanssa ulos, mikä on täysin poikkeuksellista, ja keskeytän kirjoittamisen lähteäkseni heidän kanssaan puistoon. Lopulta sekään ei juuri auta, vaikka saammekin yhdessä lapset kartanolle, ja seuraavat pari tuntia ovat yhtä raivoa ja kiukkua niin sisä- kuin ulkotiloissakin. Puistossa kaikki haluavat kiivetä ihan liian korkealle yhtä aikaa, jalkapallokentällä tapellaan saippuakuplapullosta, ja kotipihaan tultaessa ei haluta olla ulkona, ei sisällä, ja sitten halutaan olla ulkona ja sisällä. Haluaa, haluaa, haluaa.

En halua tätä elämää, totean myöhemmin iltapäivällä onneksi auttamaan tulleelle ystävälleni.

Meillä on vielä kuun loppuun Kelan yksityisen hoidon tuella palkattu osa-aikainen hoitaja. Mitä jos haluaa, haluaa, haluaa jäädä kotiin päiväkodin alkaessa ensi kuussa? Millä ilveellä saan kolme vastarannan kiiskeä puettua ja kohteeseen?

Huvittavat hetket

Mutta onhan meillä ollut huvittaviakin hetkiä, kuten viikonloppuna lasten selvästi neuvotellessa takapenkillä päiväunista. Kolmoset miettivät, alkavatko unille vai eivät ja jos, niin kauanko nukkuvat.

”S***** ei nuku.”

”J***** nukkuu vähän.”

”S**** ei nuku.”

Tai kun sitkeästi kaikkia kolmea siskonsa nimellä kutsuva herra C sai isältään muistutuksen omasta nimestään, J*****, hän napakasti vastasi.

”Kaikki on S*****a!”

Olisi muuten pitänyt tehdä urotyö aiemmin ja viedä lapset vapaina ostoskeskukseen. Voi sitä riemun määrää ja ilon kiljahtelua lasten auto-ostoskärryn kyydissä ja rullaportaissa! Ne elämän pienet ilot. Mistä tulikin mieleen eräs ilta, kun piti keksiä jotain puuhaa vielä viimeiselle tunnille. Annoin lapsille värikkäät kangaskassit, ja ilo oli ylimmillään heidän täyttäessään ja kuljetellessaan niitä.