Kahmia, nauttia, jännittää?

– Hetkittäisenkin tasapainon löytyessä alan kahmimaan lisää – projekteja, töitä, tekemistä, menoja – sen sijaan että pysähtyisin nauttimaan. Kas, siinäpä suorittajan ongelman ydin. Onneksi puoliso on mestari muistuttelemaan.

– Se tunne, kun olet juuri saanut kerättyä voimanrippeesi ja mopattua lattiat – ja eräs kolmonen kaataa nakkikeitot niskaasi ja pitkin parkettia kyykkiessäsi lattialta leivänmuruja.

– Kolmoset todellakin ovat yksilöitä. Todiste: tarjoat heille voileipiä. Yksi syö pelkän juuston leivän päältä, toinen nuolee margariinin ja kolmas mutustaa leivän.

En voi edes kirjoittaa tästä ilman että verenpaine nousee.

– Tytöillä on kenkäneuroosi. En voi edes kirjoittaa tästä ilman että verenpaine nousee. Käytännössä pahinta mitä nyt voi sattua on, että jomman kumman näköpiiriin sattuu kenkä. Se pitää saada jalkaan. Monta ketaa. Muuten huudetaan. Monta kertaa. Ei auta puhua ”niistä” salanimillä. Ovelana siskolleni asiaa toimitin, mutta seuraavana päivänä neiti B kiljaisi riemastuneena kumisaappaat nähdessään: ”Shuussit!”

– Yksi iso kuralätäkkö on vielä parempi huvipuisto kuin huvipuistot konsanaan.

– Olin tovi sitten kaverilla yökylässä. Minulla oli aikaa muun muassa varastaa kananmunia ja katsella lattianrajassa makoillen parketin naarmuja ja niistä muodostuvia kuvioita. Yksi kuvioista muodosti minulle tervehdyksen ”Moi!”. Oli aivan ihanasti liikaa aikaa.

Meidän perheessämme naisväellä on seesteisemmät temparamentit.

– Miesväki on matkalla. Vaikka olen tällä hetkellä pidemmän pätkän yksin lasten kanssa ilman hoitajaa, tuntuu tämä jotenkin lomamaiselta. Meidän perheessämme naisväellä on seesteisemmät temparamentit kuin miesväellä. Hiljaisempi tapa tehdä asioita. Se jotenkin tuntuu kodin äänimaailmassa ja tunnelmassa nyt. Huomaan hokevani itselleni, että nyt on helppoa ja rauhallista – mutta yhtäältä havahdun väsymykseen. Aina kun en ole töissä tai nukkumassa olen lasten kanssa.

– Miesväen matka jännitti minua enemmän kuin lähestyvä omamme. Reissu oli mennyt mainiosti, ja en voisi olla iloisempi ja ylpeämpi reippaasti vieraassa paikassa leikkivästä ja nukkuvasta lapsestamme. Vain yksi reissuraivo on mahtunut mukaan, ja sekin oli puolison vika. Onneton meni lentokentällä sanomaan, että nyt lähdetään autolla (taksilla) kotiin (hänen siskonsa luo). Vasta kunnollisen anteeksipyynnön ja ison maitomukillisen jälkeen laskeutui rauha.

Sanasota siitä, kenen vastuulla on kiinnittää turvaistuin lentokoneen penkkiin.

– Hain ja sain omille lentokenttäsiirtymillemme avustajan lentoyhtiöiden kautta. On mukava tietää, että kantorepun voi suosiolla jättää kotiin apukäsien ollessa tarjolla. Melkeinpä ainoastaan jännittää nyt matkassa se, pitääkö taistella taas turvaistuimen ja taitettavien matkarattaiden tie matkustamoon tai käydä sanasotaa siitä, kenen vastuulla on kiinnittää turvaistuin lentokoneen penkkiin. En haluaisi ajautua konfliktiin, ja äitiys on tehnyt minusta lievästi sanottuna kipakamman.

– Kylläpäs sittenkin jännittää myös asuntoasia: millaisen kämpän puoliso meille löytää? Jos saman kuin viime vuonna, onko se yhtään paremmassa kunnossa vai päätyykö muu porukka taas  siivoamaan alusvaatteita, maskeja ja homeisia ruokia minun itkiessäni järkytystäni pois?

– Vielä pari päivää sitten jännitti valtavasti, miten lapset pärjäävät erossa toisistaan ja toisesta vanhemmasta viikon verran. Tytöt ovat kyselleet isänsä perään (eivät osaa sanoa veljen nimeä) ja videpuheluita on soiteltu tiuhaan. Muutoin, business – ei kun playing – as usual täällä. Nukenkärryt rullaavat liiankin lujaa, nakit ja muusit maistuvat, laulut tulevat laulettua ja unet uinuttua.

– Paljon vähemmän jännittää ajatus yksin kahden lapsen kanssa lentämisestä kuin viidestään matkustaminen. Äitien metatyöjuttu? Vähemmän väkeä – vähemmän metatyötä?