Oltiin reissussa, oltiin sairaana reissussa, oltiin sairaana kotona ja, viimein, terveenä kotona! Tai no, mitä nyt vähän minua yskittää ja lapsilla nenät vuotavat.  Jospa nyt ei mikään tulisi ainakaan ihan heti haaveitteni eteen: töitä, liikuntaa, lapsia ja muita läheisiä. Reissussa nimenomaan odotin sitä, että pääsen olemaan itsekseni ja töissä. Kun uusi sairastuminen alkoi ennen edellisen päättymistä, alkoivat seinät ärsyttää äidin ääriviivoja.

Kun ei pää kestä olla sairaana ja tai sairaiden lasten kanssa kotona, on meillä aina yksi pakopaikka — kunhan ei podeta koronaa tai mahatautia. Kiitos, äiti! (Tähän tulisi sydänemoji jos olisi mahdollista) Et taida arvata miten arvokasta se on ja kuinka monelta hermoromahdukselta olet pelastanut.

Valmis lynkattavaksi

Huono omatunto on nostellut päätään. Se on kolkutellut, että oliko sittenkään hyvä idea pidentää puolison ja herra C:n matkaa. Näin siitäkin huolimatta, että konsultoin asiantuntijaa jo lasten ollessa pienempiä ja hän näytti reissuille vihreää valoa tietyin reunaehdoin. Lapsille puhutaan tulevasta ja käsillä olevasta, videopuheluita soitellaan ja ennen kaikkea toinen vanhempi on tiiviisti lapsen kanssa. Meidän lapsemme ovat alusta saakka olleet läheisiä sekä äidin että isän kanssa.  Nukkumisen kanssa eniten taistellut herra C on kenties erityisen läheinen isänsä kanssa yhteisten valvottujen öiden myötä. Näillä vaimennan kolkuttelua. Herra C ja puoliso lähtivät siis Turkista vielä käymään puolison kotimassa.

En ajattele, että jokaiselle pitäisi juuri sillä samalla mittalusikalla antaa.

Fakta on myös, että me olemme kahden kulttuurin perhe. Me tulemme jatkossakin matkustelemaan ja viettämään aikaa puolisonkin läheisten kanssa erilaisissa kokoonpanoissa, jotta lapset oppivat toisestakin kulttuuristaan. Mutta pitikö olla niin pitkään äidistä erossa? Eikö vähempi olisi riittänyt? Tai eikö koko porukka olisi voinut olla matkalla pidempään? Vähempi olisi voinut riittää, mutta päätetty mikä päätetty. Minun psyykeni kanssa ei olisi hyvä heilunut pidemmällä reissulla viidestään. Puoliso olisi toki voinut matkata minilomalle (viikkotolkulla en halua yksinhuoltajaelämää) kotimaahansa yksin käytyään ensin Suomessa tai reissata sinne Suomesta käsin herra C:n kanssa. Mutta näillä mennään.

Herra C on vaikuttanut enimmäkseen nauttivan vauhdikkaasta elämästä. Äitiä hän välillä kyselee muttei itkuisena. ”Ainoana lapsena” hän pääsee paikkoihin, joihin kolmen lapsen kanssa ei jaksaisi tai voisi mennä. Hän näkee ja kokee paljon uutta, mikä vaikuttaa olevan erityisen merkityksellistä hänelle. Elämyksiä haluamme toki tarjota kaikille kolmelle, mutta en toisaalta ajattele, että jokaiselle pitäisi juuri sillä samalla mittalusikalla antaa. Eri persoonat, eri tarpeet. Harmi vaan kun eivät vielä osaa aukottomasti tarpeistaan kertoa — kunpa en arvelisi aivan pieleen.

Siinäpä ne kolkutukset. Vähän arvelutti tuottaa ne riveiksi, ja olen valmistautunut huono äiti -lynkkaukseen.

Systeemi! Lukujärjestys?

Jatkossa haluaisin kiinnittää enemmän huomiota siihen, että me vanhemmat vietämme jokaisen lapsen kanssa myös kahden- tai kolmenkeskistä aikaa. Koko kolmikon ollessa läsnä, jää yksittäisen lapsen aktiivinen huomioiminen selviytymistaistelun jalkoihin. Systeemi! Sitä tähän kaivattaisiin, jotta jokainen varmasti saisi säännöllisesti oman osansa vanhemmista. Tietty juttu mitä tehtäisiin tiettynä päivänä tietyn taaperon kanssa. Lukujärjestys? Mutta miten aika riittää?

Meidän kannattaisi säännöllisemmin jakaa porukkaa. Yksi toiselle ja kaksi toiselle.

Tämän talven reissailut ovat joka tapauksessa muistuttaneet, että meidän kannattaisi säännöllisemmin jakaa porukkaa. Yksi toiselle ja kaksi toiselle vanhemmalle. On vaihtelua ja mahdollistaa rauhallisemman tekemisen, liikkumisen ja kontaktin lasten kanssa.