Tuntuu jo kotikulmilta, mietin asuntomme läheiseen vilkkaaseen risteykseen saapuessa. Minulla on jo ajokorttikin lastenrattaiden ohjaamiseen. Toisin kuin alussa. En saanut ei-suomalaiselta, vilisevämpään elämään tottuneelta seurueeltani lupaa, enkä olisi ehkä turvallisesti osannutkaan, ylittää teitä jalkaisin autojen seassa. Nyt se jo luonnistuu.

Menevän näköisenä tyrkylle tien reunaan, tilannekatsaus molempiin suuntiin, katsekontakti kuljettajaan ja menoksi.

Yläkerran pappa on ystävystynyt erityisesti pikku-B:n kanssa. Eräänä päivänä vanhempi nainen tuli pihassa kysymään B:tä nimeltä. Ilmeisesti papan vaimo, joka oli kotonaan saanut kuulla söpöstä alakerran tytöstä.

Korttelissa on muutakin ihanaa kuin team mummo & pappa. Leipomo! Ja juustokauppa! Tai aamiaiskauppa tämä jälkimmäinen, tulkitakseni. Juustoa, munia, leikkeleitä, hilloja, viinilehtikääryleitä ja halvaa. Leipomon aromit tulvivat sieraimiin parvekkeellamme. Pyykit tuoksuvat herkullisilta.

Idyllistä, eikö? Kyllä. Ei kuitenkaan muuta sitä tosiasiaa, että kiukutteleviin lapsiin, kovaan huutoon ja liukuhihnamaiseen työhön menee hermot täälläkin.

Antaisin pois huudon, en lapsia

Tarjoilijatar vakioravintolassamme:

– Sinulla on vaikea elämä.

Minä:

– Joo. Joskus on tosi hankalaa. Paljon on ihaniakin hetkiä. En oikein näitä poiskaan halua antaa.

(Taidan jankuttaa tätä samaa teemaa joka tekstissä? Pahoittelut. On aika lailla elämän ja mielen ytimessä alati)

Ulos lähteminen on raivostuttavaa. Huudon määrä pukiessa ja kolmen lapsen ja kärryjen kantaminen portaita alas on raivostuttavaa. Toisaalta pihalle on hurjan paljon motivoivampaa hankkiutua täällä.

Aurinkoon. Ravintolaan. Merelle. Maailman melskettä seuraamaan. Paahdettuja kastanjoita, maissia ja kalaleipiä rantakallioille syömään.

Vieraita jinnihuoneeseen

Olimme jo ennen lähtöä houkutelleet ystäviä ja sukulaisia tänne vierailulle. Yksi ystävä ihaili turkkilaisia mattoja. Ystävällisesti kehotin tulemaan hakemaan omat mattonsa itse.

Toimi!

Kuun lopussa saamme odotetun vieraan, joka matkaa sitten kanssamme kotiin. Hoitajamitoitus paluumatkalle siis kuosissa!  Vauva per aikuinen. Ah!

Pitänee avata jinnihuoneen ovi lähiaikoina. Jinni, lausuttuna ”dzinn”, on arabialaisessa tarustossa ja islaminuskossa esiintyvä henkiolento.  Ylimääräinen makuuhuone siis, jonne alkujärkytyksen vallassa survoimme kaiken ylimääräisen ja epämääräisen tavaran silloin siivottomasta asunnostamme. Siivousta kaipailee.

Kannattaisiko muuttaa?

Parvekkeellamme voi aistia leipomon tuoksujen lisäksi aavemaisen tyhjinä ammottavat naapuritalon ikkunat. Talo purettaneen lähiaikoina, ja mietimmekin kannattaisiko varalta väistyä viimeiseksi kuukaudeksi mahdollisena purkupölyn tieltä.

En haluaisi. Asunto oikkuineen on nyt tuttu. Ehkä kannattaisi. Täytyy kysyä, mutta  aivan sataprosenttisesti en luota vuokranantajan antavan oikeaa tietoa tilanteesta.

Tuokin perhe on selvinnyt näin pitkälle.

Muita olennaisuuksia: näimme turkkilaiset kolmoset kulmillamme. Kaksi poikaa ja tyttö. Olinkin jo odottanut, että tällaisessa ihmisvilinässä täytyy tulla vastaan. Ensin kiinnitin huomiota vain kaksosilta näyttäviin ehkä noin kuusivuotiaisiin poikiin, mutta heidän äitinsä viittoili tyttöjenkin kuuluvan samaan settiin.

Tuokin perhe on selvinnyt näin pitkälle, väsynyt minä löysi itsensä hitusen huojentuneena ajattelemasta.

Puoliso näki myös täällä (vuosisadan takaista mielisairaalaa muistuttavassa) sairaalassa kolmosvauvat joku viikko sitten.

Turkkilainen kahvi on makoisaa. Ei minun tekemänäni. Vielä. Harjoitukset jatkuvat, ja optimistisesti aion ostaa kotiinkin treenimateriaalia.