Hyppää sisältöön

Jännittävät päiväunet

Julkaistu
Jännittävät päiväunet

Viimeisimpänä villityksenä loput kaksikin ovat neiti A:n inspiroimana innostuneet kiinnittelemään syöttötuolien klipsuja. Avaan niitä kohta unissanikin. – Aaki, aaki! Kuva: Kirjoittaja

Olen kirjoittanut aiemminkin päälle jääneistä ylikierroksistani ja rentoutumisen vaikeudesta. Huomaan jännittäväni myös lasten ollessa päiväunilla – etenkin nyt, kun kaikki kolme nukkuvat samassa huoneessa. Nukkumisjärjestely vol. 102 otettiin käyttöön, kun herra C alkoi kiivetä pois meidän makuuhuoneessamme olevasta matkasängystään. Nyt hänkin nukkuu lastenhuoneessa pinnasängyssä.

Kuuluiko pinnojen vingahdus, kuka heräsi?

Turhaan pelkäsin siirtoa, hyvin on mennyt. Toki on niitäkin päiviä, että yhden herätessä superaikaisin kaikki heräävät superaikaisin. Joka tapauksessa, kehoni ja mieleni jännittyvät lasten ollessa päikkäreillä. Korvani kuulostelevat. Yskäisikö joku? Kuuluiko pinnojen vingahdus, kuka heräsi? Nukahtaako herääjä uudelleen vai pitäisikö yrittää hakea äkkiä pois ennen kuin muut heräväät? Entä jos ne heräävätkin oven ääneen? Iltatoimet yliväsyneiden kolmosten kanssa, eiiihh, mieleni ryntäilee.

Toisin sanoen yritän hallita hallitsemattomissa olevaa. En voi hallita lasten unta ja heräämisiä. En voi hallita puuroa heidän lusikoissaan ja ympäriinsä puurolautaselta hyppiviä mustikoita. Lisäksi vanhempana on tuomittu epäonnistumaan, jatkuvasti, ystäväni ”lohdutti”.

Tavallaan lohdutus lohdutti. Jos kerta muutkin niin miksen minäkin? Epäonnistuisi. Opettelisin oikein syleilemään epätäydellisyyttä, antamaan itselleni lempeää armoa.

Viiteen vuoteen armonaikaa?

Helpottaa, kun minua muistutetaan vauvavuoden olevan vielä aika lähellä menneisyydessä ja taaperovaiheenkin olevan kuormittava. Ei ole ihmeellistä käydä kierroksilla. Eräs tuttava kertoi osanneensa syödä normaalisti, rauhallisesti, vasta nuorimman lapsen ollessa viisivuotias. Nämä jutustelut huojentavat mieltäni, joka toisinaan naljailee minun olevan yksinkertaisesti epäkelpo vanhempi kun en osaa ottaa iisisti.

Kiitos teille vanhemmille, jotka muistatte aina välillä kertoa yhdenkin lapsen kanssa voivan olla rankkaa. Erityiskiitos sinulle, joka kerroit vasta nyt melko isojen lasten myötä vapautuneesi paniikin tunteesta, joka sinut ennen valtasi pakatessasi kahta lasta autoon. Taputan itseäni mielessäni olkapäälle ja totean, että ihan kevollisesti sä vedät olosuhteisiin nähden.

Tarvitsin erityisesti tuota autokommenttia, koska olen pitkään suorastaan kammonnut herra C:n tyyräämistä turvaistuimeen tai rattaisiin. Miten saadaan istumaan itsensä kaarelle vetävä taapero joka ei halua istua? Mielellään vailla kohtuutonta (istuttajan) verenpaineen nousua, kiitos. En halua ajatella, kuinka paljon tämä kammo alitajuisesti vaikuttaa menemisiimme ja tekemisiimme – kun on jo muutenkin tarpeeksi korkea lähtemiskynnys.

Kuinka paljon voi pelätä, vihata ja surra sitä kymmentä sekunnin taistelua?

Miten se voitetaan?

Taistelemalla?

Luovuttamalla?

Jollain eryitysellä zen-mantralla?

Kertokaa!

 

Kommentit (0)

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.