Enää neljä ja puoli vaatekerrosta plus asusteet ja kengät jäljellä. Hyeenan lailla huutavan lapsen pukeminen on alkutekijöissään. Sitten enää kaksi muuta. Jos saan hyeenan puettua.  Kaksi muuta uhria ovat säyseämpiä, ja saamme kuin saammekin rikoskumppanini a.k.a. puolisoni kanssa kolmoset puettua. Minä ja huutelija olemme hiestä märkiä.

Ikinä en enää lähde näiden kanssa mihinkään. Tai ehkä kouluikäisinä voin harkita seuraavan kerran. Ihan hyvin lapset voivat elää siihen asti sisätiloissa, mietin.

Puoliso hakemaan kolmosjunarattaita pyörävarastosta. Mitenhän näitä hikisiä nyyttejä saisi jo ulos kiljumasta? Nakkaan yhden syöttötuolin etupihalle. Ensimmäinen kuumakalle siihen kyytiä odottamaan. Seuraavaa hakemaan. Voisikin hankkia portaan pieleen yhden lisäsyöttötuolin ihan tätä varten.

On lämpimin, tai siis vähiten kylmä, päivä pitkiin aikoihin. Viima menee silti ytimiin asti. Huolettaa, ovatko  lasten myssyt tarpeeksi tiiviit vinkkaa vastaan. Pärjäävätkö pikkukorvat. On pimeää, eikä vastaantulijoita juuri näy vaikka asumme kaupungissa. Mitä me täällä pihalla oikein teemme? On hämmentynyt olo. Ajatus Turkista hiipii mieleeni. Olisi hieman toista tepastella siellä.

Ei ihan viulunkielenä

Ei ollut mukavaa tuolla lenkillä, ei. Kolmosäiti koki lenkkeilykulttuurishokin, kuuluisi uutisotsikko. Positiiviset puolet: sisun kasvattaminen ja lasten riemu ensimmäisistä pulkkakyydeistä kotipihaan palatessa.

Valitusvirrestä huolimatta en lähtisi seuraavalla lennolla Istanbuliin takaisin. Enkä vielä sitäkään seuraavalla. En viikon tai kuukauden päästä, mutta sen jälkeen voisin harkita asiaa. On paljon helpompi olla kotona. Mielenterveyteni ja kokonaisivaltainen hyvinvointini kiittävät läheisten kanssa vietetystä ajasta, tutuista jutuista ja luonnollisena soljuvasta kielestä ja arkiasioinnista. Ehkä huojentunut mieli johtuu edellä mainituista seikoista, ehkä ei.

Minkä verran puitteista voi poiketa ja rutiineja rikkoa rikkoutumatta itse?

En pääse täysin jäljille, mutta joka tapauksessa huomaan mieleni palautuvan täällä paremmin. En ihan joka hetki ole kireä kuin viulunkieli. Kai kuormittunut mieli kuormittui entisestään ulkomailla vieraassa ympäristössä. Pienet asiat kasaantuivat. Tähän haparoivaan johtopäätökseen oli todella hankala löytää, koska olen aina ollut rutiinien rikkomisesta, uusista asioista, muutoksesta ja vaihtelusta elävä henkilö. Puuroutuvan monotonisen tasatahtisesti soljuvaa arkea kammoava.

Tässä riittääkin analysoitavaa toviksi. Mitkä asiat tuottavat rauhaa, hyvinvointia nykyiselle minälle? Kuka hän on? Miksi ne asiat on helpompi järjestää tietyissä puitteissa? Minkä verran puitteista voi poiketa ja rutiineja rikkoa rikkoutumatta itse?

Oikeastaan aika urhea

Jäätävät jonot, kerrottiin terveysaseman mielenterveyspalveluista. Onneksi neuvolan puolella oli ainoastaan maltillisen viileät jonot. Puolisentoista kuukautta odottelua perheterapeutin vastaanotolle. Pärjäätkö siihen asti, kysyttiin. Pärjään, vastasin. En tiedä onko tämänhetkinen olotila vaihe, mutta tuntuu helpommalta. Psyykkisiä sotkuja riittänee silti selviteltäväksi.

Löysin ensihätään matalan kynnyksen keskusteluapua, missä mieltään pääsi purkamaan nopeasti järjestyneessä tapaamisessa. Ei terapiaa mutta terapeuttista. Oli todella antoisa kokemus ensi kertaa elämässä niin sanotusti käydä puhumassa ulkopuoliselle. Huomasin, että kyllä kaikkein läheisimmissäkin ihmissuhteissa suodatan joitakin ajatuksia pois. Tuolla, kun vauhtiin pääsin, en filttereitä pahemmin käyttänyt. Tämä johti muutamiin uusiin oivalluksiin ja jossain määrin keventyneeseen mieleen. Ennen kaikkea olo oli rohkea.

Uskalsin sanoa kaiken tuon. Kaikki nuo heikot, rumat ja ikävät puolet.

Tässä sitä silti ollaan. Ei tullut langettavaa tuomiota, ei päätä pölkylle.

Tässä sitä silti ollaan, ihan kelvollisena ihmisenä.

Oikeastaan aika urheana.

Tiedä vaikka lähtisin vielä lastenkin kanssa ulos ovesta!