Onko meillä oltu kevään aikana ollenkaan terveenä, kysyin siskoltani. En nimittäin muista milloin viimeksi. Ollaan kuulemma oltu, koska olen käynyt siskon kanssa sushibuffetissa. Ja, sitten muistinkin, heti sen perään yrittänyt käydä sushibuffetissa myös kolmosten kanssa. Ei ikinä enää, tai ainakaan viiteen vuoteen.

Minun idyllinen visioni: lapset ilahtuvat monipuolisesta sormiruoasta ja riemumielin syövät vatsansa täyteen. Samalla minä ja puoliso nautimme herkullisen lounaan.

Todellisuus: lapset heittelivät lautasia (onneksi otin muoviset) lattialle, eivät pitäneet sushista ja metelöivät. Söivät lopulta kasviksia ja hedelmiä, mutta ainakin yhtä paljon päätyi lattialle kuin suuhun. Puoliso oli niin ahdistunut ettei pystynyt syömään suupalaakaan. Poistuimme kasvis- ja hedelmäviidakon ympäröimästä pöydästämme naapuripöydän pukumiehen ja jakkupukunaisen nuivien katseiden kärventäminä.

Monesti olisi kannattanut jäädä kotiin

Ei ollut ihan ensimmäinen kerta, kun tsemppasimme itsemme lähtemään johonkin ajatuksella, että kivaa siitä tulee ja kyllä lähteminen aina palkitaan. No, ei palkita. Kyllä aika monesti olisi kannattanut jäädä kotiin. Myös silloin, kun vierailimme ystävämme koriste-esineitä, tauluja, posliiniastioita ja kirjoja pursuavassa kauniissa kodissa.

Älä koske siihen. Äläkä siihen. Ei siihen. Ei sinne. Minne se yksi meni? Apua, tauluihinkin ne yltää. Tuo on muuten kallis… Elämäni stressaavin tunti, joka tuntui vuorokaudelta ja jonka jälkeen poistuimme todeten, että valitettavasti emme lähivuosina voi hänen luonaan tavata. Lämpimästi olet tervetullut meille ja pihalla voidaan nähdä, totesimme ystävälle.

Ihan käy crossfit-tunnista jos erehtyy puistoon näiden kanssa.

Myös ulkoilu muutoin kuin kärrytellen on juuri nyt aika tuskaa. Kaksi ei pysy pystyssä ja kolmas karkailee ja kiipeilee. Ihan käy crossfit-tunnista jos erehtyy puistoon näiden kanssa. Mikäpä paikka sitten on yllättänyt positiivisesti? HopLopin vauvaosasto! Kuiva, pehmustettu ja aidattu. Ahh! Tosin sieltä taidettiin saada tämänhetkinen maratontauti – hintansa huvilla.

Lähemmäs läheisiä

On ihan tolkuton ikävä läheisiä. Jo parin kuukauden ajan taudit ovat pitäneet meitä erossa. Muut ovat olleet koronassa ja me kaikissa muissa mahdollisissa kulkutaudeissa. Eilen tuntui kuin taivaan portit olisivat auenneet, tai vähintään portit ulkomaan lomalennolle, kun pitkästä aikaa pääsimme käymään mummilla. Viime vierailulla lapset olivat vielä enemmänkin vauvan kehitysasteella, ja tästä visiitistä nopealiikkeisten kolmosten kanssa ehdin yllättäen maalata mielessäni ennakkokauhukuvia.

Kävi kuitenkin ilmi, että olennaista ei ole kielletyn tavaran määrä vaan kielletyn ja sallitun tavaran välinen suhde! Jos on valtavasti tiplehööriä johon saa koskea, voi vastaavasti olla myös runsaasti huonekasveja, sukkapuikkoja ja kirjoja joihin ei saa koskea. Positiivinen yllätys! Eihän me aikuiset toki kovin pitkiksi hetkiksi ehditty takamuksiamme sohvalla lepuuttaa, mutta ihan joka hetki ei myöskään tarvinnut olla juoksemassa perässä ja kieltämässä.

Haaveilen nyt edes lyhyestä terveestä pätkästä. Kylästelystä puolin ja toisin. Tapaamisista muuallakin kuin toisiamme varoen kumisaappaat jalassa leikkipuistossa kahlaten ja lapsia lätäköistä ylös noukkien.