Ihania asioita (osa 2) – ”Älä unohda hukata niitä!”

Hektisessä ja huudon kyllästämässä kolmosarjessa on todella paljon hyvää, kun oikein pysähtyy miettimään. (Ja se miettiminen itsessään jo lisää voimavaroja, huomaan.) Esimerkiksi:

Neiti B:n ehtymätön innostus piirtämiseen. ”Äiti, saako piirtää?” En oikein tiedä miksi hän kysyy siihen lupaa, mutta hellyyttävää se on. Niin myös silkka riemu neidon kasvoilla, kun hän saa käsiinsä pienen paperilappusen ja yhdenkin puukynän.

Päivittäiset kuvaviestit päiväkodista. Erään päikkykaverin isän sanoin: Päivän parhaita hetkiä, kun bongaa oman lapsensa kuvista hymyilemästä.

Tavaroiden heittely menemään. Sinne meni loput vaipat, apurattaat, pöntönsupistajat ja ennen kaikkea kolmosrattaat! En jaksanut enää työntää niitä ylämäissä ilman voimantuoton (ja hikoilun) maksimointia, ja päätös kypsyi lopullisesti toukokuun loskaisessa ylämäessä. Nyt huristellaan pyöräkärry+etuistuin – tai tarvittaessa kaksosrattaat+seisomalauta -systeemeillä.

Lasten kyky nauttia pienistä asioista: syyskauden alkaessa rajaton riemu pukeutumisesta eri pipoon tai hanskoihin, jotka ovat viime vuodelta mutta lapsen silmissä uusia. Suunnaton into olla mukana halkojenkannossa, kurkun pilkkomisessa, siivouksessa tai hammasharjojen vessasta hakemisessa.

Hetket, kun voi (ja ennen kaikkea tajuaa!) vain olla ja katsoa lasten leikkejä (tai heitä ”lukemassa” self help -kirjojani). Ymmärtää viimeinkin nauttia ja naurahtaa sen sijaan että hötkyilisi siivoamaan keittiötä tai laittamaan pyykkejä.

Sanoa miellyttämisen sijaan ei.

Syklien rikkominen pitäisi oikeastaan olla listan kärjessä. Se voittajafiilis kun tajuaa ettei tarvitse käyttäytyä sen mukaan mitä on ehdollistunut aina tekemään ja myös kykenee toimimaan toisin. Avaamaan suunsa (ja itsensäkun tekisi mieli mököttää puolisolle. Pyytää lapselta anteeksi ja sanoittaa tilannetta kun haluaisi jatkaa . Sanoa miellyttämisen sijaan ei. Levätä sen sijaan että lisää kierroksia. Karistaa marttyyrin viitta ja olla auki, haavoittuvainen. Tulee olo, että tästä elämässä on kyse: kasvusta ja oppimisesta oman ja yhteisen hyvän eteen. Wuu-huu!!

Kolmosten kehityksen seuraaminen: kiipeilyseinällä päästään eka yrityksellä vähän eteenpäin ja viiden minuutin päästä jo liiankin korkealle. Lapset myös nappaavat  puheesta salamana uudet sanat ja alkavat heti käyttää niitä. Eräänä päivänä kaikki oli kulttuuria.

Lasten hellyys toisiaan kohtaan: ”Minä voin lohduttaa sitä.”

Perheterapeutin mukaan on huonoksi parisuhteelle nukkua eri sängyissä.

Lasten sutkautukset juuri nyt ovat hulvattomia, samoin vuorovaikutus yleisesti. He puhuvat valtavasti ja mitä sattuu, kuten: ”Äiti, älä muista hukata niitä.” Ööö…? Tai kirjainten harjoitteleminen. ”Paa niin kuin pallo.” ”Eikun pee niin kuin pallo”, sisko korjaa välittömästi.

Oma varastopotero johon iltaisin käpertyä. Olen mahduttanut sinne yöpöydänkin.. Oi, sitä autuuden tunnetta kun saan hyvin sujuneen (tai varsinkin huonosti sujuneen) illan päätteeksi sulkea välioven ja vaipua omaan kuplaani talon toisella puolella. Olen turvassa, olen hiljaisuudessa. Perheterapeutin mukaan on huonoksi parisuhteelle nukkua eri sängyissä. Minun mukaani on huonoksi parisuhteelle nukkua huonosti.

Riittävyyden tunne. Olen kirjoittanut niin loputtomasti riittämättömyyden tunteesta, että jo riittävyyden tunteen ulkoasu näyttää hassulta. Joka tapauksessa, kun on käytännössä koko elämänsä ollut olo että pitäisi olla ja tehdä jotain enemmän, on mieletöntä välillä tuntea päinvastoin. Olen päässyt siihen pisteeseen, että kun saamme arjen jokseenkin rullaamaan kolmelle rakkaalle samassa kehitysvaiheessa olevalle lapselle ja perheelle kokonaisuudessaan, tunnen tekeväni tismalleen sitä mitä pitää ja sen verran mitä pitää. Siinä on sellainen paketti, että kaikki muu on toissijaista.