Ihania asioita (osa 1) – Pillimehuriemua ja päättäväisyyttä

Lapsiperhearjesta maalataan usein ankeaa kuvaa – ja minäkin siihen osallistun tuntojani purkaessa. Mutta mikäpä kaikki on ihanaa juuri nyt? Todella moni juttu, kun alkaa asiakseen listaamaan.

Lasten ilme pitkästä aikaa sisäleikkipuistoon mentäessä. Lautasiksi laajenevat silmät, vaikeus päättää minne ensin menisi, yleinen riemusta hihkunta sekä tietenkin ilkikurinen ilme kasvoilla sisaruksille lausuttu ”Mennäänkö hukkaan?”.

Kun herra C nukahtaa pikkuruinen viuhkaksi taiteltu paperi rinnallaan käsi sen päällä leväten. Päivän tärkein kapistus.

Päiväkodin porukka: kaikki lapset ja aikuiset tuntevat toisensa. Kun on vaiheita, esimerkiksi että yksi itkee kuin Niagara eikä halua jäädä, lapsi on helpompi jättää tuttuun syliin ja porukkaan. Valtavan kiitollinen olen tästä.

Ei muuten tullut kuin Manulle illallinen.

Arjen apu, eli kotipalvelu, perhetyö, läheiset ja vapaaehtoiset. Heidän avullaan voi luoda jotain hallinnan illuusiota, eikä koko ajan ole sata asiaa tekemättä. Se ja yksin ja perheenä tekemämme valinnat ovat luoneet minulle tilaa hengittää. Ei muuten tullut kuin Manulle illallinen vaan piti tehdä konkreettisia, isoja liikkuja. Järjestelyä vaatii, että minulla on useimmiten toinen aikuinen apuna  lastenhoidossa. Puoliso on enemmän kuin puolittanut ilta-, viikonloppu- ja reissuhommat, ja kaikenlaisesta harrastamisesta ja menemisestä tingitään kovasti. Kaikkein hankalinta ei suinkaan ole tehdä näitä järjestelyitä, vaan suurin haaste on ettei itse ala lipsua ”No kyllähän minä nyt jaksan yksinkin” -linjalle. Sen kanssa oltaisiin taas äkkiä suossa.

Lasten halu näyttää loputtomiin piirrustuksiaan. Teokset eivät itsessään liikuta niin paljon kuin tahto niiden esittelyyn.

Ruohonleikkuri jolla voi ajella tippuneet lehdet silpuksi – välttyy haravoinnilta.

Kofeiiniton kahvi.

Se rasvaisempi kauramaito. Onko itsearvostuksen puutetta, kun tyydyin niin pitkään edullisempaan laihaan versioon?

Korkeintaan kerran viikossa riittää ja ei väsyneenä sitäkään.

Oman rakkaan liikuntaharrastuksen parissa käväisy pitkästä aikaa. Yö oli repaleisempi kovan fyysisen rasituksen jälkeen, mutta unet eivät menneet kokonaan. Jes!  Lisäksi saatu hyvän mielen buusti korvaa vähemmän yöunen. Ei passaa kuitenkaan pyrkiä mopolla moottoritielle, korkeintaan kerran viikossa riittää ja ei väsyneenä sitäkään.

Ilo lasten kasvoilla heidän kysyessään onko päiväkotipäivä ja minun vastatessani että ei, on kotipäivä.

Toisaalta, kun lapset jäävät iloisina päiväkotiin huiskuttaen, takoen rintaa gorillana, lähettäen lentosuukkoja tai mitä milloinkin.

Lasten mielikuvituksellinen leikki kylvyssä, kotikadulla tai matolla yksinkertaisen lelun kanssa vaikka kuinka pitkään, samoin kaikki muut leikit missä pääsen kuuntelemaan pienen asian inspiroimia polveilevia juonenkäänteitä ja todistamaan lasten luomisvoimaa. Virikkeitä ei tarvitse eikä kannata mielestäni tarjota liikaa.

Vieläköhän pillimehuriemu on rajatonta 15-kesäisinä?

Kolmosten ylpeänä esittelemät tyhjät lautaset heidän syötyään hyvin.

Makoilu aamulla yhden lapsen kanssa sängyssä ennen muiden heräämistä, jos kerrankin lapsella ei ole kiire leikkimään, lukemaan, niistämään nenää tai hakemaan mitä milloinkin.

Miten innoissaan kolmoset voivatkaan olla pillimehusta joka ikinen kerta. Vieläköhän pillimehuriemu on rajatonta 15-kesäisinä?