Olipa kerran uupunut  (mutta tässä vaiheessa jo pilkahduksittain huumorintajunsa takaisin saanut) kolmosten äiti, joka lähti pelaamaan kokonaisen turnauksen verran rakastamaansa lajia. Päivä oli aurinkoinen, hauska, täynnä vanhoja tuttuja ja nykyisiä ystäviä ja ihan menestyksekäskin.

Kotiin palatessa pudotus pilvilinnoista oli välitön: yksi pihalla olijoista (onneksi lapsi) sai raivarit välittömästi auton oven auettua. Kaikki kolme halusivat sisällä syliin. Yksi kolmesta ei lakannut huutamasta. Päätä särki ja olin nälkäinen ja  suihkun tarpeessa. Lasten iltatoimet piti aloittaa jo. Yksi kolmesta ei vieläkään lakannut ulvomista. Korvatulpin, kuulosuojaimin ja ihanan turnauksen muistoa mielessä vaalien siitä selvittiin omien iltatoimien kautta omaan sänkyyn.

Uni ei tullut ensimmäiseen kolmeenkaan tuntiin. Eikä viiteen.

Mutta uni ei tullut. Uni ei tullut ensimmäiseen tuntiin. Huomasin toki kehon ja mielen olevan ylikierroksilla poikkeuksellisesta päivästä, ei tässä mitään. Uni ei tullut ensimmäiseen kolmeenkaan tuntiin. Eikä viiteen. Kun lopulta aamuyöllä torkahdin, heräsi neiti A. Sitten neiti A heräsi taas. Olin nukkunut silmäyksen verran, ja seuraavan päivän olisin lasten kanssa ilman puolisoa jolla oli pitkä päivä töissä. Ahdisti.

Arvasin meneväni hieman vinksalleen noin säpäkästä päivästä, mutta eipä käynyt mielessä kokonainen yö ilman unia. Aamun viimeisten tuntien horrosta ei voinut uneksi kutsua, ja olotila oli kaamea lasten alkaessa hihkua puoli seitsemän maissa.

Ja jotenkin selvittiin

Hyvä Luoja, miten tästä päivästä selvitään, päässäni takoi aamun ensimmäisenä ajatuksena. Seuraava ajatus: televisio päälle koko päiväksi. Ei lopulta tarvittu paljoakaan ruutuaikaa, mutta oli huojentavaa sallia se itselleen ajatuksen tasolla.

Nämä voin viedä vaikka hautaan mukanani.

Ja jotenkin selvittiin. Päivä oli pitkä ja monin paikoin tuskallinen, mutta revin kaiken irti edellisen päivän mukavista muistoista. Kaivoin itsepintaisesti pitkin päivää esiin hyviä asioita. Nämä voin viedä vaikka hautaan mukanani, toistelin. En suostunut katumaan turnaamista, nimeämään sitä virheeksi, vaan tuumasin kyseessä olleen valinta jolla oli hyviä ja ei niin hyviä seurauksia. Nyt myös tiesin varmuudella mitä seuraa kokonaisesta turnauksesta tällä kunnolla, valmistautumisella ja palautumismahdollisuuksilla. Jotain mitä punnita ensi kerralla.

30 minuutin yöunilla pystyy uskomattoman paljoon, esimerkiksi pitämään huolta itsestään ja kolmesta vilkkaasta taaperosta ja pakollisista kotitöistä, ympäröidessään itsensä puhelimitse ja livenä oikeilla ihmisillä, Bounty-jäätelöpatukoilla sekä illan kitutunteina annoksella Bachelorettea lasten kanssa sohvalla nautittuna.

Ei ilmaisia vapaapäiviä

Äitikaverini totesi, että äideillä ei ole ilmaisia vapaapäiviä. Aina niistä jotenkin maksetaan. Toteamus oli niin universaalin oloinen, että se huojensi minua suunnattomasti (samalla kun osa minusta halusi kapinoida sitä vastaan, onko isillä sitten ilmaisia vapaapäiviä?). Näin vaan on. Mikään ei mennyt vikaan, mitään väärää päätöstä ei tapahtunut. Näin vaan on.

Tiedätkö sen hymiön joka hautaa päänsä käsiinsä?

Jos en mitään turnauspäivässä suostu katumaan, niin jokin kuitenkin aiheuttaa emojituntemuksen. Tiedätkö sen päänsä käsiin hautaavan hymiön? Olin koko päivän kuin päätön kana tai kevätlaitumelle päässyt varsa. Ryntäilin juttelemassa ihmisten kanssa, tuppauduin keskusteluihin ja tenttasin ties ketä ties mistä. Voisin hävetä tätä mielikuvaa kelatessani, mutta taidan ainoastaan hymähtää itselleni hyväntahtoisesti. Olinpa ihanan innoissani. Mitä sitten, jos sosiaaliset taidot olivat hieman ruosteessa intensiivisen äitirupeaman jäljiltä?

Eteenpäin, sanoi päätön kana kevätlaitumella.