Hyppää sisältöön

Ihan kohta täältä kotiin

Julkaistu
Ihan kohta täältä kotiin

Sisarusten leikeissä voi käydä näinkin taitojen karttuessa. Herra C ihan itse motittajana ja muistaakseni neiti A kiipelissä. Ammeen alalaidassa ilmaraot. Kuva: Kirjoittaja

 

Neljä Istanbulin yötä vielä jäljellä. Lähden kotiin uteliain ja innokkain mielin. Jotain jää kaihertamaankin ajatuksiin. Huomaan nyt, että jossain sisimmässä taisin kuitenkin ajatella arjen olevan kuin taikaiskusta leppoisampaa täällä.

Auringon sulattavan lastenhoitotaakan pois.

Ihmisten hymyjen korvaavan puuttuvan palautumisajan.

Meren kohinan vaientavan ahdistavat ajatukset.

Näin ei suoranaisesti käynyt. Emme olleet lomalla. Elimme arkea eri ympäristössä, kuten järkikin ennakoi reissua suunnitellessa. Silti sydän oli kai salaa toivonut jotakin idyllisempää. Pitkiä kävelyitä rannalla, kahdenhetkisiä kahvitteluita, kiireettömiä lounaita. Olihan niitäkin jossain määrin, useimmiten säestettynä itkevillä lapsilla, vaipanvaihdolla, järjettömällä määrällä etukäteissäätämistä ja pienten kuljettamisella kipein selin.

Juuri pöytään saapumassa olevien höyryävien annosten pakkaamisella takeaway-kassiin, kun kolmoset päättävät yhteistuumin järjestää huutokonsertin.

Turkin taika ei muuta sitä tosiasiaa, että meillä on kolme pientä lasta. Ihanaa lasta, joiden vanhemmat vielä opettelevat vanhemmuuttta. Lapset sen sijaan hoitavat tonttinsa moitteetta. He syövät hyvin ja mitä tahansa, nukkuvat lähes ensiluokkaisesti, viihtyvät kärryissä pitkiä aikoja ja leikkivät paljon keskenään.

Löytävät kyllä myös kaikki pistorasiat, osaavat kaivaa pienimmätkin roskat kynnyksen ja seinän välisestä raosta ja kykenevät tappelemaan mistä tahansa esineestä.

Ei se elämä vaan odotukset

Taas mietin, miten jännästi mieli toimii. Useinkaan ongelmana ei ole se mitä tapahtuu. Sen sijaan mielipahaa aiheuttaa todellisuuden ja omien kuvitelmien välinen kuilu. En edes tajunnut itselläni olleen edellä mainittuja idyllisiä odotuksia matkalle. Huomasin sen vasta reissun lähestyttyä loppua, analysoidessani pettymykseksi tunnistamaani tunnetta.

Toisaalta, moni alitajuinen haavekuva olisi voinut käydä toteenkin (useammin) jos en olisi taas langennut avun pyytämisen kainostelun ansaan. Ehkä huono äiti -kompleksi nosti täällä päätään tavallista hanakammin. Ehkä tähän vaikutti omien turvaverkkojen kaukaisuus.

Kas, kun on huono, niin eihän sitä silloin mitään apua ansaitse! Tai ainakaan nipin napin selviytymisessä auttavaa enempää.

Mutta kävipähän tämäkin ajatuksenkulku ilmi, käsiteltäväksi, ja oikeudenkäynnin päätteeksi tuomio kuuluu:

olen ihan hyvä äiti.

Täten sallinkin itselleni tällä viikolla kokonaisen treffipäivän puolison kanssa hänen siskonsa hoitaessa lapsia. Onneksi kokonaisen päivän, koska ensimmäiset pari tuntia menivät irti päästämiseen.

Miksi edes lähdit, kun et nyt edes osaa nauttia. Sama olisi ollut jäädä kotiin. Japatijaa, negatinegatinee, mieleni marmatti.

Sitten se päästi minut irti talutusnuorastaan. Katsomaan merta, pyöräilemään, nuuhkimaan raikasta ilmaa.

Hyvin meni, helppoja lapsia. Haaste on siinä, että hetkeksikään ei voi rentoutua. Koko ajan pitää olla hereillä, ja tuntui että en oikein vessaankaan voi mennä, kuului puolestaan lapsenvahdin yhteenveto päivästä.

Tarina ei kerro, sinnittelikö hän kahdeksan tuntia käymälässä käymättä.

Nauttiminen vs. selviäminen

Nautinko tästä matkasta? Enimmäkseen en, ja se on ihan OK. Nauttiminen on riman asettamista liian korkealle tässä tilanteessa, mielestäni. Riittää, kun selviämme, elämä on ihan hyvää, ja siihen mahtuu myös pieniä ilon, nautinnonkin hetkiä. Riittää, kun vaikeista paikoista pystytään aina uudelleen nousemaan toiveikkuuden kukkulalle.

Näin matka meni.

Näin elämä tuntuu menevän.

Haikeutta tosiaan herättää se, että lapsenvahtipalveluita olisi voinut käyttää rohkeamminkin. Onneksi on vielä muutama päivä aikaa.

Minä kyynelehdin, kukin huvitelkoon tavallaan.

Eilen kävimme huvipuistossa. Muiden sinkoillessa laitteissa minä kyynelehdin viereisellä rannalla puolison siskolle tunnemyrskyäni ja koin sitten oloni hyväksi.

Kukin huvitelkoon tavallaan.

Olen oppinut täällä paljon ihmisistä, kulttuureista, itsestäni ja meistä perheenä. Enemmän opinto- kuin lomamatka, sanoisin. Välillä mietin, oliko typerää satsata niin paljon aikaa ja rahaa tällaiseen matkaan tällaisessa elämäntilanteessa. Toisaalta, kuten puolisokin totesi, kukaties koto-Suomessa olisi ollut vielä hankalampaa. Ja kyllä elämä on elämistä ja kokemuksia varten, oli sitten kolmoset tai ei.

Tuntuu hyvältä palata. Kaipaan: läheisiä, kuivauskaappia, mikroa, edelleen avokeittiötä ja kasvisproteiinituotteita.

Kommentit (4)

Eeva Tokola
6.1.2022 15:31
Kylläpä taas kuvaat ja analysoit hienosti tuntojasi äitinä. Olen tietoinen, että lukiessani vertaan itseäni ja sitä, millainen on muistikuva minulla on itsestäni äitinä. Suurin ero on siinä, etten lainkaan tiedostanut itseäni. En osannut analysoida tunteitani. Koko ajan oli möykky rinnassa ja paha olla. Enkä tiennyt, miksi. Toinen ero oli se, että 1960-70-luvuilla oli äidin tehtävä hoitaa lapset. Isähän teki 3-vuorotyötä ja rakensi taloa. Sitä ei laskettu, että äitikin teki 3-vuorotyötä. Silloin ei ollut vanhempainvapaata, ei päivähoitoa eikä muitakaan tukimuotoja. Lapsilisän sait. Ja hoitajan hommasit, mistä sait; Työvuoroosi menit ajallaan, oli lapsi terve tai sairaana. Olit valvonut yösi tai nukkunut pätkissä. Mutta samat tunnot äitiydestä: riittämättömyys, huonous, miksi, miksi-kysymykset... Kun nyt vanhana katson itseäni, sanon: voi että olit tyhmä; miksi suostuit; mikset lähtenyt..... Vastaan itselleni: olisiko nyt aika olla passaamatta puolisoasi? Kerrot jossain, että ennen lasten syntymää koit olevasi lähtemään ja tulemaan oma tahtosi ja tarpeesi mukaan; matkustellut ja nautit olostasi. Minulle tuo aika on tullut nyt vanhana. Ennen olin sidottu omiin sisäistämiini sääntöihin ja rajoihin: et voi, kun Sinun pitää tehdä sitä ja sitä.... Nyt kysyn, miksen voi. Enkä löydä yhtään perustelua, ettenkö voi. Minulla on nyt lupa olla ja tulla juuri niinkuin haluan.
Kirjoittaja
7.1.2022 16:51
Mahtava kasvutarina. Inspiroivaa, mitä kaikkea olet löytänyt itsestäsi vielä vanhemmalla iällä! Kiitos.
hattutemppu
7.1.2022 16:56
Et varmasti voi arvatakaan, miten voimaannuttavia nämä sanasi ja vertailusi ovat. Niin monen sisäisen muurin läpi on pitänyt jyrätä osatakseen pyytää apua. Herkistyä. Olla haavoittuvainen. Huolehtia itsestään. Priorisoida. Luopua. Olla venymättä liikaa, olla uhrautumatta. Jotta elämä voisi olla hyvää tässä elämäntilanteessa. Jotta ei olisi sumua silmissä ja möykkyä rinnassa. Kiitos! Yhtä aikaa tunnen puolestasi surua siitä, millaista äitiys on tyypillisesti sinun aikanasi ollut ja millaiset jäljet se on sinuun jättänyt. Vaikka on varmasti tässä ajassakin sellaisia ikäviä vanhemmuuteen liittyviä asioita, oletuksia, toimintatapoja ja paineita, joita ei vuosikymmeniä sitten ollut.
Eeva Tokola
8.1.2022 11:49
Toteat tuossa, että tässä ajassakin äitiyteen liittyy sellaisia paineita ja oletuksia joita ei ennen ollut. Vastaan, että paljon on samaa. Erona näen, että ennen "oltiin äitejä", nyt "suoritetaan hyvän äidin tehtävää" tämän päivän oppien mukaan. Joskus -80-luvulla Mannerheimin Lastensuojeluliitto julkaisi Ohjaavan kasvatuksen oppaan. Siihen asti neuvolasta sai ohjeita vauvan "ruokintaan" ja hygieniaan, pukemiseen ja ulkona nukuttamiseen. Oppaan myötä alettiin puhua tietoisesta "kasvattamisesta ". Siihen asti "lapset kasvoivat siinä sivussa". Leikkivät keskenään. Nyt äiti ja isä keskittyvät leikkimään lapsen kanssa. Kasvatuksen 'tulokset" näkyvät vuosikymmenten päästä.

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.