Sisarusten leikeissä voi käydä näinkin taitojen karttuessa. Herra C ihan itse motittajana ja muistaakseni neiti A kiipelissä. Ammeen alalaidassa ilmaraot. Kuva: Kirjoittaja

Neljä Istanbulin yötä vielä jäljellä. Lähden kotiin uteliain ja innokkain mielin. Jotain jää kaihertamaankin ajatuksiin. Huomaan nyt, että jossain sisimmässä taisin kuitenkin ajatella arjen olevan kuin taikaiskusta leppoisampaa täällä.

Auringon sulattavan lastenhoitotaakan pois.

Ihmisten hymyjen korvaavan puuttuvan palautumisajan.

Meren kohinan vaientavan ahdistavat ajatukset.

Näin ei suoranaisesti käynyt. Emme olleet lomalla. Elimme arkea eri ympäristössä, kuten järkikin ennakoi reissua suunnitellessa. Silti sydän oli kai salaa toivonut jotakin idyllisempää. Pitkiä kävelyitä rannalla, kahdenhetkisiä kahvitteluita, kiireettömiä lounaita. Olihan niitäkin jossain määrin, useimmiten säestettynä itkevillä lapsilla, vaipanvaihdolla, järjettömällä määrällä etukäteissäätämistä ja pienten kuljettamisella kipein selin.

Juuri pöytään saapumassa olevien höyryävien annosten pakkaamisella takeaway-kassiin, kun kolmoset päättävät yhteistuumin järjestää huutokonsertin.

Turkin taika ei muuta sitä tosiasiaa, että meillä on kolme pientä lasta. Ihanaa lasta, joiden vanhemmat vielä opettelevat vanhemmuuttta. Lapset sen sijaan hoitavat tonttinsa moitteetta. He syövät hyvin ja mitä tahansa, nukkuvat lähes ensiluokkaisesti, viihtyvät kärryissä pitkiä aikoja ja leikkivät paljon keskenään.

Löytävät kyllä myös kaikki pistorasiat, osaavat kaivaa pienimmätkin roskat kynnyksen ja seinän välisestä raosta ja kykenevät tappelemaan mistä tahansa esineestä.

Ei se elämä vaan odotukset

Taas mietin, miten jännästi mieli toimii. Useinkaan ongelmana ei ole se mitä tapahtuu. Sen sijaan mielipahaa aiheuttaa todellisuuden ja omien kuvitelmien välinen kuilu. En edes tajunnut itselläni olleen edellä mainittuja idyllisiä odotuksia matkalle. Huomasin sen vasta reissun lähestyttyä loppua, analysoidessani pettymykseksi tunnistamaani tunnetta.

Toisaalta, moni alitajuinen haavekuva olisi voinut käydä toteenkin (useammin) jos en olisi taas langennut avun pyytämisen kainostelun ansaan. Ehkä huono äiti -kompleksi nosti täällä päätään tavallista hanakammin. Ehkä tähän vaikutti omien turvaverkkojen kaukaisuus.

Kas, kun on huono, niin eihän sitä silloin mitään apua ansaitse! Tai ainakaan nipin napin selviytymisessä auttavaa enempää.

Mutta kävipähän tämäkin ajatuksenkulku ilmi, käsiteltäväksi, ja oikeudenkäynnin päätteeksi tuomio kuuluu:

olen ihan hyvä äiti.

Täten sallinkin itselleni tällä viikolla kokonaisen treffipäivän puolison kanssa hänen siskonsa hoitaessa lapsia. Onneksi kokonaisen päivän, koska ensimmäiset pari tuntia menivät irti päästämiseen.

Miksi edes lähdit, kun et nyt edes osaa nauttia. Sama olisi ollut jäädä kotiin. Japatijaa, negatinegatinee, mieleni marmatti.

Sitten se päästi minut irti talutusnuorastaan. Katsomaan merta, pyöräilemään, nuuhkimaan raikasta ilmaa.

Hyvin meni, helppoja lapsia. Haaste on siinä, että hetkeksikään ei voi rentoutua. Koko ajan pitää olla hereillä, ja tuntui että en oikein vessaankaan voi mennä, kuului puolestaan lapsenvahdin yhteenveto päivästä.

Tarina ei kerro, sinnittelikö hän kahdeksan tuntia käymälässä käymättä.

Nauttiminen vs. selviäminen

Nautinko tästä matkasta? Enimmäkseen en, ja se on ihan OK. Nauttiminen on riman asettamista liian korkealle tässä tilanteessa, mielestäni. Riittää, kun selviämme, elämä on ihan hyvää, ja siihen mahtuu myös pieniä ilon, nautinnonkin hetkiä. Riittää, kun vaikeista paikoista pystytään aina uudelleen nousemaan toiveikkuuden kukkulalle.

Näin matka meni.

Näin elämä tuntuu menevän.

Haikeutta tosiaan herättää se, että lapsenvahtipalveluita olisi voinut käyttää rohkeamminkin. Onneksi on vielä muutama päivä aikaa.

Minä kyynelehdin, kukin huvitelkoon tavallaan.

Eilen kävimme huvipuistossa. Muiden sinkoillessa laitteissa minä kyynelehdin viereisellä rannalla puolison siskolle tunnemyrskyäni ja koin sitten oloni hyväksi.

Kukin huvitelkoon tavallaan.

Olen oppinut täällä paljon ihmisistä, kulttuureista, itsestäni ja meistä perheenä. Enemmän opinto- kuin lomamatka, sanoisin. Välillä mietin, oliko typerää satsata niin paljon aikaa ja rahaa tällaiseen matkaan tällaisessa elämäntilanteessa. Toisaalta, kuten puolisokin totesi, kukaties koto-Suomessa olisi ollut vielä hankalampaa. Ja kyllä elämä on elämistä ja kokemuksia varten, oli sitten kolmoset tai ei.

Tuntuu hyvältä palata. Kaipaan: läheisiä, kuivauskaappia, mikroa, edelleen avokeittiötä ja kasvisproteiinituotteita.