Huolestuttaa

Kuuntelin podcastia ahdistuksesta. Siinä kehotettiin pitämään huolipäiväkirjaa. Siispä, tuumasta toimeen!

Huolestuttaa:

…maailmanrauha. Yleisesti kaikkien hyvinvoinnin kannalta, kyllä, mutta ehkä vielä enemmän itsekkäästi talouden ja asuntolainan koron vinkkelistä.

…millaisessa maailmassa lapset tulevat kasvamaan isompina. Sosiaalinen media ja huumeet huolilistan kärkipäässä tässä.

…lastemme kiroilu. Näin tästä hätkähdyttävän enneunenkin. Päiväkodista tuli unessa palautetta, että herra C oli kiroillut siellä. Pian herättyäni tästä unesta havahduin siihen, että herra C oikeasti huusi innostuneena isoon ääneen olohuoneessa voimasanoja. Eikä muuten ollut kiroillut viikkoihin! Enneuni! Kiroilusta syytän meitä vanhempia — parin viikon kuivasta kaudesta taputan meitä olkapäille.

…tämä viikko. Lapset ovat sairaana (lue: kymmenkunta herätystä öisin ja paljon kitinää ja kiukkua päivisin) ja meidän pitäisi tehdä pintaremonttia uudessa kodissa, pakata tavarat sekä muuttaa.

…usein siihen saakka, kun soitan jollekin ja jaan ajatuksia. Tovi sitten kilautin pitkästä aikaa toiselle kolmosäidille, jonka lapset ovat melkein tismalleen saman ikäisiä omiemme kanssa. Monta kokemusta jaettiin todeten, että näin vain kolmosperheessä. Todella monet haasteet ja vahvuudet olivat, kiinnostavaa kyllä, täysin vastakkaisia.

Maistuu tismalleen samalle mutta vähän…ällöttävälle.

…että arjen hallinta on taas pettänyt. Joku viikko sitten tein kermamaitoa kahdesti saman viikon sisään. Mies nyrpisteli taas nenäänsä ja teki sitten makutestin. Maistuu tismalleen samalle mutta vähän…ällöttävälle, oli tuomio. Väitän, että ällötys oli hänen korviensa välissä.

…usein siihen asti, että katson lapsia oikein ajatuksella ja totean, että tässä on kaikki tärkein. Hyvä keino pysäyttää stressi tai ahdistavat ajatukset. PS: Ei toimi niin hyvin lasten huutaessa.

…miten uimaveden lämmetessä haastekerroin ja tarvittavien kellukkeiden määrä kasvaa eksponentiaalisesti. Kävimme jo toukokuussa kaksi kertaa rannalla ja se meni superhyvin! En olisi ikinä uskonut viime kesän kaoottisen yhden ja ainoan kerran perusteella. Tänä kesänä kylmän veden äärellä lärkkiminen on tähän mennessä ollut sitä, että me vanhemmat istumme rennosti nurmikolla ja katsomme lasten leikkiä vesirajassa.

Tunne on seurannut hitaasti järkeä.

…miten nopeasti aika menee. Tovi sitten ymmärsin ensi kertaa, mitä pienten lasten vanhemmat tarkoittavat pelätessään lasten kasvavan liian äkkiä ja halutessaan lisää jälkikasvua. Katsoin lapsia ja säikähdin, miten vauhdilla vuodet vierivät. Ajattelin myös, että he ovat nyt todella ihanassa iässä. Koko ajan on enemmän hetkiä joista nautin. Ja kyllä, ensimmäistä kertaa välähti mielessä, että voisiko meille tulla vielä yksi lapsi (tai kaksi tai kolme, kuka näistä raskauksista tietää) jos perheemme voi hyvin joidenkin vuosien päästä ja olisi valmis siihen.

Viime viikkoina ennen lasten sairastumista olen myös tuntenut viimein olevani tärkeimmässä mahdollisessa paikassa ja tekeväni tärkeimpiä mahdollisia asioita lasten kanssa ollessani. Toki olen kaksi ja puoli vuotta järjellä sen tiennyt, eikä minulla ole muita kilpailevia prioriteetteja kuten kunnianhimoista uraa tai tavoitteellista harrastamista. Kuitenkin tunne on seurannut hitaasti järkeä näin valtavassa elämänmuutoksessa. Olen sanoinkuvaamattoman kiitollinen tuon tunteen heräämisestä. Sitä on odotettu.

Se tuo päiviin sellaista iloa ja rauhaa, jonka voimalla parhaimmillaan kestää tyynenä iltaraivarit jos toiset ja kolmannetkin.