Nauratti, hämmensi ja lannisti lukiessani tämän artikkelin kolmosperheestä. Nauratti, koska meille kävi juuri samoin kuin tällekin pariskunnalle. Lääkärimme jopa hekotteli ja puisteli päätään, kun kysyin tuleeko sukupuolielämää rajata hedelmöityshoitojen aikana.

– Se on niin häviävän pieni todennäköisyys.

Tämän toisen perheen lääkäri oli kertonut, että vaikka pariskunta oli ehtinyt olla sukupuoliyhteydessä ennen alkionsiirtoa, hän ei uskonut ”vahingon” ehtineen tapahtua. Samassa kierrossa ei kuitenkaan enää kannattaisi touhuta, oli lääkärin kanta.

”Kyllähän tää sujuu”

Niin, voihan kolmea lasta vahingoksikin sanoa. Ja hups, kuinkas heille kävi! Artikkelin perusteella ainakaan vahinkoa ei ole tullut, sillä tämä perhe vaikuttaa kuin luodulta kolmosperheeksi. Tästä alkaa kohta: hämmennys.

Äidin yllätti se, kuinka helppoa kaikki on ollut. Hän oli pirteämpi kolmen vauvan kanssa kotona kuin pelkän esikoisen kanssa vauvavuonna. Perheelle tarjottiin neuvolasta hoitoapua, varmaankin kotipalvelua, mutta he eivät ole kokeneet sille olevan tarvetta.

Ekan viikon jälkeen olin että apua. Tokan viikon jälkeen että kyllähän tää sujuu.

Pari viime yötä on tuntuneet jopa helpoilta. Olen imettänyt kaikki vuorotellen eikä kenenkään ole tarvinnut (huutaen) odottaa pullomaitoa tai vuoroaan tissille.

Kolmosten kanssa voin hengähtää ja välillä vain olla, kun lapset touhuavat paljon keskenään.

Tämä viimeinen on melkeinpä ainoa kohta, jonka minä pystyn allekirjoittamaan. Painottaen vahvasti sanaa välillä. 

Mitä me teimme väärin?

Miksei minusta missään kohtaa ensimmäisen tai oikein edes toisen vuoden aikana tuntunut, että tämähän sujuu? Missä minun kokemukseni vaivattomuudesta? Missä minun pirteyteni ja edes yritykseni imettää kaikkia kolmea? Oliko minulla huono asenne? Olinko heikko? Olivatko lapseni jotenkin erilaisia? Oliko meillä huono perhedynamiikka? Mitä me teimme väärin?  Oliko minussa jotain, mikä altisti erityisesti kolmosuupumukselle, kenties itsekriittisyyteni ja ankara sisäinen ääneni? Missä kokemus ulkopuolisen avun tarpeettomuudesta? Meillä oli parhaimmillaan hoitaja 24/7. Hävettää vähän. Miten tämä toinen äiti on voinut jaksaa kaiken yöherätyksineen ilman ulkopuolista apua, pirteänä ja uupumatta? Onko hän supernainen vai olenko minä hauras kuin oljenkorsi?

Miten ihmeessä se voi olla niin erilaista toisessa perheessä?

Onneksi en saanut tämäntyyppistä tekstiä kolmosarjesta luettavakseni aiemmin, sillä ensimmäisten vuosien aikana vahva lohtuni on ollut se, että arki pienten kolmosten kanssa on älyttömän rankkaa kenelle tai keille tahansa. Teki mitä teki, oli kuka oli.

Voisiko se olla helppoa, jos meille tulisi toiset kolmoset?

Tämä miete meni nyt mullinmallin. Olisiko se oikeasti voinut olla helppoa? (Hihitän tässä kohtaa itsekseni ja mietin, voisiko se olla helppoa, jos meille tulisi toiset kolmoset) Rehellisesti sanottuna käy myös mielessä, onko artikkeli totta ollenkaan. Fantastista jos on!

PS: Jos aistit tästä kirjoituksesta katkeruutta, aistit väärin. Päällimmäinen tunne on hämmennys ja mielenkiinto. Olisin halunnut olla kärpäsenä kollegaperheen katossa ja oikeasti nähdä ja ottaa opikseni, millaista on helppo kolmosarki. Todistaa ihmettä.