Aloitin viimeksi kertomaan minun, uupumuksesta toipuvan äidin, kouraisevasta puistokohtaamisesta uupuneen äidin kanssa. Tarina jatkuu nyt siitä, kun neiti A jatkoi tilanteen seuraamista ja toisen äidin vihaisuuden syyn analysointia samalla, kun toisen äidin lapsi paiskoi talvivaatteita ympäriinsä.

– Ehkä siksi, kun jos se lapsi ei pidä vaatteita ja se vilustuu, neiti A pohti.

Voi, kunpa vanhemmuus olisikin niin yksinkertaista, että kunhan saa lapset pysymään pukeissa. Annoin lapsen tyytyä tuossa kohtaa omaan selitykseensä, mutta kyllähän minunkin täytyy käydä lisää keskusteluita lasten kanssa aiheesta.

Niissä hetkissä, kun he ovat saksineet housunsa tai sisaruksensa.

Siitä, miksi tuo äiti oli niin vihainen ja miksi tämä äiti on välillä niin vihainen ja oli joskus kroonisesti vihainen. Jottei lapsille vahingossakaan tule käsitys, että kyseessä on heidän vikansa – paitsi niissä hetkissä, kun he ovat saksineet housunsa tai sisaruksensa ja kyseessä on oikeasti heidän vikansa.

Tuhoisia ja tehottomia lauseita

Jos aikuinen ei voi rauhoittaa itseään ei hän voi myöskään rauhoittaa lastaan, mietin kuunnellessani toisen äidin suusta tulevia osin tuttuja ja täysin tilanteessa tehottomia, jopa tuhoisia lauseita.

– En lähde enää sinun kanssasi minnekään.

– Katso nyt miten kiltisti sisko leikkii.

– Olet kiukutellut koko päivän, ei sisko kiukuttele.

– Tämä loppuu nyt. Tämä riittää. En katsele tätä enää hetkeäkään.

Kuitenkin äiti katseli lapsen oireilua vielä montakin hetkeä, sillä eihän hänellä ollut voimia auttaa lasta lopettamaan – sillä eihän hänellä ollut voimia auttaa itseään rauhoittumaan. Voi, uhkaukset vailla seurauksia – olisi melkeinpä parempi olla hiljaa. Mikään ei murenna yhtä tehokkaasti vanhemmuuden työkaluja. Eipä sillä, itsekin niihin sorrun.

Väkisin ei voi auttaa

Lapsi ei voi pahoin syyttä. Lapsi kaipasi epätoivoisesti äitinsä rauhoittavaa läsnäoloa kirjaimellisesti roikkuessaan milloin takissa, milloin jalassa anellen apua. Sekös sai psyykkisesti täysin voimattoman äidin entistä enemmän raivoihinsa, suorastaan pakokauhuiseksi. Mitä olisin sanonut tälle äidille jos olisin uskaltanut? Mitä olisin toivonut minulle sanottavan?

Että ymmärrän. Voin katsoa lapsia hetken, käy kävelyllä. Tämä ei ole sinun vikasi, mutta sinun tehtäväsi on hakea apua – itsesi, lastesi ja koko perheen vuoksi. Tämän ei tarvitse olla tällaista. Pahoinvointiin tottuu salakavalasti, eikä mieleen välttämättä edes tule muuttaa asioita. Tai saattaa tulla mieleen, mutta siihen ei ole voimia. Tai voi ajatella, että tällaistahan se vaan on pikkulapsiperheissä – ei. Väsymys on hyväksyttävää, uupumus ei. Väsymys on ajoittaisia negatiivisia tunteenpurkauksia, uupumus sitä, kun kivinen kuori alkaa jo jähmettyä kasvoille ja sydämeen. Voi myös hävettää.

Tarjoutui uusi tilaisuus päästä omasta epämukavuudentunteesta yli.

Minua hävetti että en sanallakaan tarjonnut apua tai ymmärrystä. Ehkä hävettäisi jos tarjoaisin ja vastaanotto olisi kielteinen, pohdin. Seuraavana päivänä tarjoutui kuitenkin uusi tilaisuus päästä omasta epämukavuudentunteesta yli.

Satuimme ”ison liukumäen puistoon” taas samanaikaisesti uupuneen äidin ja tämän kahden lapsen kanssa. Kun kaikki lapset olivat leikkimässä istahdin toisen äidin viereen. Kerroin omasta uupumuskokemuksestani. Kysyin, onko hän saanut tai kokenut tarvitsevansa apua.

– Ei olla saatu mitään apua, äiti totesi ykskantaan.

Hän veti suunsa viivaksi. Keskustelu oli siinä, vaikka yritin vielä hetken viritellä juttua. Vielä tänäkin päivänä, viikkoja tapahtuneen jälkeen, tunnen oloni pohjattoman surulliseksi tuota perhettä ajatellessani.

Pyydä apua! Läheisiltä, yhteiskunnalta, naapureilta – keneltä tahansa. Kokeile hengitysharjoituksia, joogaa, mindfulnesia, TRE:tä (tärinäterapia), yökyläilyä kotoa pois, perhetyötä, vapaaehtoistyötä, sukulaisia, terapiaa, lääkkeitä, tukea arjen muokkaamiseksi – nimimerkillä ”Kaikki kokeiltu”. Jos et (aluksi vielä) itsesi niin lastesi vuoksi.