Söpöjen koirien ja pienten lasten kera liikkujat saavat huomata seuralaistensa vetävän puoleensa juttuseuraa ja ihastelevia kommentteja – näin siis usein. Olen todella nauttinut siitä, että maassa jossa vieraille puhuminen ei ole niin kovin tyypillistä saan lasten myötä nauttia näistä keskusteluista paljon useammin. Kaikki eivät kuitenkaan pidä pienistä ihmisistä tai edes niistä söpöistä koiranpennuista, senkin olen saanut kokea selkänahoissani.

On se Jos katse voisi tappaa -naapuri, jota en vaivaudu enää tervehtimäänkään. Katkeruuden kalkkiviivat jäävät jälkeen hänen pyyhältäessään ohi. Hän luo niin jalkaisin kuin oman autonsa turvastakin murhaavia katseita tienpätkällämme liikkuviin lapsiimme.

– Voitko ottaa ne haltuusi, naapuri töksäytti eräänä päivänä ohittaessaan meitä omistajansa lailla vihaisten koiriensa kanssa.

Voin toki, ja kyllä lasten perään katsotaan. Talutusnuoraa en kuitenkaan ajatellut ”haltuun ottamiseksi” heihin soveltaa. Liikumme lasten kanssa paljon talon edustalla olevalla tiellä erilaisin kulkupelein. Pienillä lapsillakin on oikeus käyttää tietä, se ei ole vain aikuisten valtakunta.

Kaikkien ei tarvitse pitää lapsista, mutta inhimillisesti ja kunnioittavasti pitäisi kyetä myös pikkuihmisiä kohtelemaan. Ei tarvitse tulla rapsuttelemaan ja ihastelemaan jälkikasvuamme Suorastaan ääliömäistä on käyttäytyä niin kuin lapsilla ei olisi oikeutta olla olemassa. Neutraali kohtaaminen riittää. Ja hei, lapsenvihaaja, olet itsekin joskus ollut pieni ja vasta opetellut elämän taitoja kakat housussa kiljuen.

Läyhäämistä lentokoneessa

On myös se Joka ei ymmärrä lasten olevan lapsia -tyyppi edessämme lentokoneessa.

– Sanotko lapselle että lopettaa potkimisen, hän tokaisee niin ikään jos katse voisi tappaa -ilmeellä.

Tästä on siis kauan aikaa, lapset olivat ihan pieniä taaperoita ja osuivat ahtaalla paikalla sätkiessään selkänojaan muutamia kertoja. Hengitän syvään ja totean naiselle tahallisen ärsyttävän yliystävällisellä äänellä, että teen parhaani mutta lasten ymmärryksen tasoon nähden täydellinen potkimattomuus voi olla kohtuuton vaatimus. Nainen jatkaa myrkyllisten katseiden luomista säännöllisin väliajoin, ikään kuin varmistaakseen että pysymme lupauksessamme. Lähtiessään hän luo meihin megaluokan jäähyväismulkaisun.

Tälle leidille haluaisin (ja olisi pitänyt) sanoa, että aktiivinenkaan inhoaminen ei varsinaisesti tee tilannetta kenellekään helpommaksi. Olisiko ollut mahdoton ajatus kääntyä ja vihan lietsomisen sijaan kysyä, voisiko kahden lapsen kanssa yksin matkustavaa äitiä auttaa jotenkin? Eräs ystäväni karsastaa lasten kanssa matkustamista Suomessa, koska muut matkustajat harvoin tarjoutuvat auttamaan ilmeisessä pinteessäkään olevaa. Ulkomailla on usein toisin.

Tiedostan lapsettomien tilaisuuksien olevan monessa kulttuurissa käsittämätön konsepti.

Ja onhan vielä toinenkin tapaus lentokoneesta: Älä päästä ainoatakaan inahdusta, senkin lapsi -tyyppi. Laskeuduttuamme iloitsin upeasti menneestä lentomatkasta, jolla muistaakseni kukaan lapsista ei huutanut tai itkenyt. Koneesta poistumista odotellessamme lapset rallattelivat ja naureskelivat iloisesti paikoillaan, kun ohi kulkeva keski-ikäinen mies kirosi kovaan ääneen ”penikoita” ja heidän ääniään, hänkin vihaisen mulkaisun kera. Säikähdin. Järkytyin. Harmitti olla taas Suomessa.

Kitkerät keski-ikäiset?

Lapsettomat tilaisuudet ovat minulle erittäin OK, ja nautin kovasti esimerkiksi läheisteni lapsettomista häistä. Toisaalta samaan aikaan tiedostan moisen olevan monessa kulttuurissa käsittämätön konsepti. Siellä mistä lapsia ei erikseen ole rajattu pois, he saavat olla: lentokoneissa, ravintoloissa, kirjastossa, kaupassa ja tienkäyttäjien joukossa – eikä heidän edes tarvitse käyttäytyä ihan kuin aikuisten. Lapsenvihaajat: voitte myös olla varmoja, että jokainen vanhempi tai huoltaja tekee kaikkensa lopettaakseen pienokaisen parkumisen, ja tilanne on tälle aikuiselle vielä teitä tukalampi.

Mistähän muuten johtuu, että kaikki mieleen tulevat esimerkit lapsenvihaajista ovat keski-ikäisiä?

Kuulun kantasuomalaisuudestani huolimatta itse yhdenlaiseen vähemmistöön, samoin ulkomaalainen puolisoni. Olemme molemmat kohdanneet epäluuloja ja vihamielistä käytöstä pelkän olemassaolomme vuoksi. Särkee sydäntäni ajatella, että lapset joutuvat lapsenvihaajien käsittelyssä tähän samaan mankeliin. En halua että olet olemassa tässä. Se on se viesti mitä vihaaja välittää.

Miksi hän ei huiskuttanut takaisin?

Aikuinen pystyy järkeilemään ja mahdollisesti suodattamaan moisen törkeyden, mutta pieni lapsi jää varmasti hämmennyksen tilaan. Miksi tuo oli niin vihainen? Teinkö jotain väärin? Miksi hän ei huiskuttanut takaisin? Ja niin jään minäkin etenkin sen kanssa, miten selittäisin tilanteen pienille.

Yhtä naapuria lukuun ottamatta muut vilkuttelevat lapsillemme iloisesti ja odottavat tarvittaessa kärsivällisesti muutaman sekunnin, mikäli aikuisen tarvitsee ohjata lapsia tien reunaan tai raivata skuutti- ja pyöräviidakkoa. Samoin muualla liikkuessa valtaosa kanssaihmisistä pystyy jakamaan ilomme pienistä. Ehdoton enemmistö ihmisistä: lapsenrakastaija.