Siirry sisältöön
Hattutemppu – Kolmoset kerralla

Mitä kolmoset, mikä boogie?

01.01.2021

Kolme hahmo mikrofonit käsissään.

Clker-Free-Vector-Images /Pixabay

Kahden ja puolen viikon iässä vauvat syövät ja hengittävät enimmäkseen itse ja avaavat silmiään harvoin. Ikävöin yllättäen virtsakatetria.

Mitä kolmoset, mikä boogie? Hyvältä näyttää niinku kuuluuki.

Nyt on kunnossa puitteet ja muuvssit, ja mul on taskut täyn maitoo!

Mitä vauvat, mikä boogie? Mä oon messis mitä ikin tapahtuuki.

Suunnilleen tällaista meille ja heille kuuluu, Fintelligensin Mikä boogie -kappaletta mukaillakseni. Sitten syntymän jälkeisen päivän romahduksia voinneissa ei ole tullut, vaan kolmoset ovat voimistuneet tasaisesti ja jopa vauhdilla, koen. On miltei maagisen jännittävää tepastella sairaalalle, kun käytännössä joka päivä harpataan jokin uljas uusi askel.

Joku syö ensimmäisen koko aterian pullosta tai rinnasta, toinen pääsee ensi kertaa kylpyyn, ja kolmas on saanut kymmeniä grammoja lihaa luiden ympärille. Jokaisen päivän käsikirjoitusta odottaa innolla. Nauttien hetkestä mutta unohtamatta kuitenkaan, että märkiä rättejäkin voi vielä sadella.

A, B ja C kuoriutuvat esiin

Parhaassa vedossa alusta saakka ollut pikkuneiti B on vielä keskoskaapissa puhtaasti pienen kokonsa vuoksi, pysyäkseen varmasti lämpöisenä. Sisarukset ovat olleet jo aikapäiviä avopöydällä. Jokainen on syönyt sekä rinnasta että pullosta, ja vauvat ovat viime päivinä aterioineet lähinnä itse edellä mainituin keinoin. Uupumuksen iskiessä loput maidot hivutetaan yhä paikallaan olevilla (ja mukavan huomaamattomilla!) nenämahaletkuilla masuun.

Lisäksi vauvoilla on iholla pikkuruiset anturit, joiden avulla seurataan hapettumista, sykettä ja hengitystiheyttä. Happiviiksiä ei juurikaan ole käytetty enää ikuisuuksiin (eli ehkä viikkoon, ajantaju olisi kiva) paitsi herra C:llä ajoittain helpottamaan hengittämistä.

Piuhoja ja letkuja siis on vielä kuvioissa, mutta itse en enää miltei huomaa niitä. Paitsi vauvoja siirtäessä ja vaipanvaihdossa, ärsyttäviä riesoja. Niin monesta värkistä on päästy eroon, että lapset näyttävät jo aivan erilaisilta. Heidän kasvojaan tuskin näki aluksi apuvälinekuorrutuksen alta. Heitä oli myös vaikea katsoa niin luonnottoman näköisissä puitteissa.

Piuha piuhalta he kuoriutuvat esiin, ja jokaisen letkun ja kanyylin katoamisen ja lisägramman saamisen myötä he näyttävät tavallisemmilta lapsilta, ja uskallan kiintyä heihin enemmän.

Maailman tärkeintä laiskottelua

Voisimme kenguruhoitaa heitä käytännössä rajattomasti sekä heidän että meidän toiveiden näkökulmasta. On ihmeellistä nähdä konkreettisesti näytöltä, miten vauvan syke laskee, hapettuminen paranee ja hengitys rauhoittuu yleensä kuin taikaiskusta hänen päästessään ihokontaktiin rinnalle.

Usempana päivänä perhepäivähoidossani on ollut kaksi myttyä yhdellä kertaa, joten he ovat saaneet nauttia lisäksi toistensakin lämmöstä. Tuhista toistensa niskaan tai hönkiä naamalle. Saattaa jalkansa suloisesti solmuun. Kolmea en vielä ole yrittänyt sovittaa rinnakkain, mutta senkin varalle alkaa jo kehkeytyä suunnitelma…

Vauvoista ei haluaisi päästää irti. Meillä kaikilla on siinä auvoisa olo. Vaikkei omaa autuuttani monitori rekisteröikään. Tuntuu maailman tärkeimmältä tehtävältä olla lähekkäin ja huutavalta vääryydeltä nousta penkistä. Siitä ei saisi eikä pitäisi nousta, kehoni ja mieleni huutavat.

Ollapa vielä virtsakatetri sektiosta paikallaan ja eväsreppu vieressä, niin en nousisi ikinä. Tai ainakaan koko päivänä.

Kotona toisessa ulottuvuudessa

Menemme sairaalalle yleensä aamulla tai aamupäivällä ja lähdemme noin virka-ajan päätyttyä. Mennessä kotona saalistetut maidot maitokeittiölle, eväät vanhemmille varattuun keittiöön, maskit naamalle ja käsipesut.

Ensimmäiseksi tarjolla on meijerihommia, mahdollisesti aamupesuja, vaipan- ja vaatteenvaihtoa, pullo- ja rintaruokkimista ja kenguruhoitoa. Välissä lounasta. Ja puhelimella datailua kaikkien koisatessa. Sitten nukkuvien (tai joskus harvoin hereillä olevien) vauvojen tiirailua ja kuvaamista, vaipanvaihtoa, lisää kengurointia ja iltamaitojen valmistus. Sitten kotiin, toiseen aika- ja todellisuusulottuvuuteen elelemään lapsettoman pariskunnan elämää. Se on eriskummallista se.

PS: Isot kiitokset jokaiselle blogiin tai yksityisviestillä vastanneelle ajatuksia herättävistä ajatuksistanne, liittyen viime kirjoitukseen ja rakastumiseen. Pääsin pohdinnoissani uusille urille niiden avulla.

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Tilaa uutiskirje

Saat parhaat juttumme sähköpostiin kerran kuukaudessa.

Tilaa »