He ovat täällä

Kuiva tilannepäivitys, suunnittelin tämän kirjoituksen otsikoivani muutamia päiviä sitten. Tuolloin tuntui, että en jaksa enää käydä yhtään tunnetta läpi mielessäni, kehossani tai näppäimistölläni. Positiivista tai negatiivista. Tämäkin viikko on ollut tunteiden (ja hormonien ja lääkkeidenkin) tykitystä. Palataan myöhemmin siihen, miltä on tuntunut. Enimmäkseen kuitenkin aivan ihanalta. Nyt faktoihin.

Kolmoset syntyivät alkuviikosta.

Sain nukuttua melko  hyvin ennen suunniteltua sektiota, ja leikkausvalmistelut etenivät hillityn, hallitun nopeasti. Aamun ensimmäisenä olimme leikkauslistalla. Mieli oli odottavainen ja kevyt.

Valkoinen mekko niskaan, tukisukat jalkaan ja omin jaloin puolison, siskon ja hoitajan kanssa kohti leikkaussalia. Siellä kyljelleen köllöttelemään, ja yhtäkkiä kimpussa oli kymmenkunta hoitohenkilökunnan edustajaa kuin (ystävällinen) herhiläisparvi. Mukamas tyyni mieleni ei tiennyt että jännitän, mutta kehoa se ei huijannut; olin kauttaaltaan kuuman hikinen, ja kylmäpussin perään kyselin. Sitä ei herunut mutta rauhoittavaa lääkettä ennen epiduraalipuudutuksen pistelyä kylläkin. Siitäpä ne loppupäivän kestäneet psyykkinen ja fyysinen raukeus sitten alkoivatkin.

Tonkimista ja heiluttelua

Kanyyli käteen, epiduraali selkään (inhottavimmat osuudet koko toimituksessa ja nämäkin vain nirhaisuja ja juilimista) ja vielä toistaiseksi isomahaisen naisen kupsauttaminen kyljeltä selälleen. Alavartalo humahti tunnottamaksi, ja pää tuntui painavalta mutta toimi kirkkaasti. Koko hoitohenkilökunta piipahti kasvojeni ja vatsani välissä roikkuvan esiripun taakse esittäytymään. Tai pääni päälle. Tai hieman kauemmas vasemmalle tai oikealle. Päät katosivat yhtä nopeasti kuin ilmaantuivatki. Plop, plop, plop.

Saattoivat hieman mennä minulla nimet ja ammattinimikkeet sekaisin. Leikkaava lääkäri, anestesialääkäri, lukuisia kätilöitä tai muita hoitajia, opiskelijoita ja viereisessä huoneessa kaikille vauvoille omat lastenlääkärit ja hoitajat – tai jotenkin näin.    

En tiennyt, että itse leikkaus oli alkanut, kun luukku oli jo auki. Vaakaviillolla alavatsasta. Kolmosten kohdalla olisi voitu päätyä ilmeisesti myös pystyviiltoon, jota yleensä käytetään vain hätäsektiossa. Hetkeä ennen leikkausta hoitajat eivät osanneet kertoa lääkärin suunnitelmista, että missä suunnassa pallonhalkaisu suoritetaan.     

Puoliso piti kädestä kiinni, juttelimme, ja hymyillen toljottelimme toisiamme. Aloin aistia keskivartaloani heilutettavan. Jotain, tai siis joitain, sieltä kaiveltiin. Ei kipua. Hyrskyttelyä ja penkomista vain.

Mielenkiintoinen, hämmentävän ripeä ja eleettömän tarkasti koordinoitu koreografia. Siltä tuntui sektio. Makoillessani hämmentyneenä ja kiitollisena mietin, mitä kaikkea ihmiskeholle osataankaan tehdä.

Kolme vauvaa neljässä minuutissa

Tuli ihan puskista, miten nopeasti lääkäri ilmoitti neiti A:n olevan keskuudessamme. Rääkäisy kuului, ja kyynelkanavani avautuivat välittömästi. Hänet kiikutettiin meille näytille verhon taa, ja seuraavalla hetkellä pikkutyttömme kiisi jo kohti lastenlääkäreitä ja -hoitajia. Kaksi minuuttia myöhemmin neiti B teki saman tempun. Tuntui ikuisuudelta odottaa, kuuluuko sieltä terve parkaisu. Kuuluihan se. Puolison mielestä taas vauvojen välissä oli paljon vähemmän kuin kaksi minuuttia. B näytille ja puleerattavaksi, ja herra C uunista ulos seuraavan kahden minuutin sisällä.

Kaikki olivat mielestäni ihan saman näköisiä näillä pikatreffeillä. Kauniimpia ja valmiimman näköisiä ihmisiä kuin osasin odottaa, koska näinkin varhaiset keskoset voisivat näyttää todella laihoilta ja suhteettoman suuripäisiltä.

Joku totesi naurahtaen mahan kadonneen sen sileän tien. Sitten katosi mies, joka lähti vauvojen kanssa lasten teho-osastolle. Tukihenkilön paikalle pääsi minun kokoon kursimiseni ajaksi siskoni. Mikä unohtumaton kokemus tirauttaa tuossa hetkessä yhteiset onnenkyyneleet tuoreen siskon kanssa. Sisko oli myös kuullut ainakin osan ensiparkaisuista viereiseen huoneeseen.    

Siinä jutellessamme eurasi lisää erinäisiä liikkeitä alavartaloni seutuvilla ehkä parikymmentä minuuttia tai puoli tuntia. Työntelemistä? Kiskomista? Järjestelyä? Lisää heiluttelua. Ja vauvaluukku oli taas kiinni. Herhiläisparvi katosi yhtä nopeasti kuin paikalle ilmaantuikin, ja olin hämmentynyt salin tyhjyydestä verhon kadotessa. Vain muutama hoitaja jäi paikalle.

Itse leikkaus ei kyllä kestänyt hetkeä enempää, koska leikkaussaliin saapumisesta (tässä välissä kanyylit, puudutukset ja muut esivalmistelut) vauvojen ulostuloon meni melko tarkalleen tunti.   

Illalla vauvojen viereen

Sisko lähti töihin, oletettavasti erittäin keskittyneenä ja työorientoituneena, ja minut rullaattiin viereiseen heräämöön.  Siellä sain mehua ja luovutin maitoa. Yllättäen heti tiristyi vauvoille jokunen milli ensimaitoa. Sain lastenosastolta ensimmäiset kuvat ja videot puolisolta. Näinkö vauvat videopuhelussakin? En muista. Sain kuulla, että kaikki voivat melko hyvin. Soitin vanhemmilleni.

Noin puolentoista tunnin jälkeen minut kärrättiin heräämöstä osaston ikkunapaikalleni köllöttelemään. Sain ruokaa, lepäsin ja ihmettelin. Illalla pääsin hoitajan ja puolison kanssa sängyllä kuljetettuna katsomaan lapsia. Koneita ja letkuja oli paljon, mutta kyllä ne pikkuisetkin sieltä seasta erottuivat. Sain koskea heitä, ja tunsin heidän olevan hyvässä hoidossa. En ehtinyt tai jaksanut miettiä vielä vauvojen haasteita, vaan olin tyytyväinen kaikkeen mikä oli mennyt hyvin. Uni tuli illalla salamana.