Kävin täällä Turkissa hammaslääkärissä toteamassa, että huumorintajuni on totaalisesti kadonnut.

Hampaiden puhdistuksen päätteeksi lääkäri onnitteli.

– Mrs ********, you have zero problems.

(Rouva, teillä on nolla ongelmaa)

Nyökyttelin tyytyväisenä. Käynnillä, eli treffeillä, mukana ollut puoliso oli hämmästynyt poistuessamme. Hämmästynyt siitä, että en ollut valaissut lääkärille asian oikeaa laitaa.

Että I have a few problems. Ei tosin suussani.

Niin. Huumori vaatii läsnäoloa, asioiden yhdistelemistä aivojen sopukoissa sekä ripauksen rentoutta. Näitä en juuri nyt omaa. En myöskään tasapainoa.

Apua, taas

Toissapäivänä kaaduin hilatessani kärryjä takaperin porrasaskelmaa kohti. Kuperkeikka oli komea, mutta mitään vammoja ei tullut. Silti itkin vielä monta tuntia tapahtuneen jälkeen. Entinen, oikea, minä olisi mahdollisesti nauranut. Ehkä jopa ylpeillyt taidokkaalla alastulolla. Oikea minä olisi myös repinyt valtavasti huumoria hammaslääkärin palautteesta.

Huomaan ajatusteni olevan huomattavan suureksi osaksi negatiivisia, ja tämä ei ole minulle tyypillistä. Tietoiseen läsnäolon tilaan päästessäni pystyn niitä välillä tarkastelemaan objektiivisesti, samaistumatta niihin. Tuolloin huomaan, ettei päässäni pyörivä nauha ole kaunista kuunneltavaa.

Ahaa, tällaista sisältöä tällä kanavalla tarjolla. Aika ankeaa. Ovatkohan nämä kaikki ajatukset totta?

En usko olevani masentunut ainakaan vielä.  Varmaan jossain hyvin väsyneen ja uupuneen välimaastossa lymyilen.

Olen negatiivisempi ja huomattavasti vähemmän hauska kuin ennen.

Olen kiitollinen siitä, että olen uskaltanut puhua läheisille, koska se on auttanut heräämään. Havahtumaan siihen, että tämä ei ole normaalia minua. Muutama läheinen on kysyttäessä antanut suoran vastauksen, että olen negatiivisempi ja huomattavasti vähemmän hauska kuin ennen.

Auts. Ja kiitos potkusta avun suuntaan.

”Pitkittyneenä voi johtaa masennukseen”

Hiljalleen olin tottunut tähän olotilaan. Jo pidemmän aikaa pyöritellyt mielessäni yhteenvetoa, että laiskuutta ja luonteenheikkoutta taitaa olla meikäläisellä. Että kyllä se siitä kun skarppaa arjessa ja petraa hankalaa luontoaan. On varmasti monessa asiassa peiliinkatsomisen paikkakin, mutta ehkei kyse ole vain siitä.

Nyt fiilis on jokseenkin toiveikas. Jotain uutta ymmärrystä on herännyt, mikä voi muuttaa asioiden laitaa. Olin yhteydessä terveysasemaani, ja sain kehotuksen soittaa mielenterveyspalveluihin kotiuduttuani.

Hei,

ja kiitos oirekartoittimen tekemisestä. Tilanteesi kuulostaa, että olet uupunut ja hyvä olisi tehdä hoidon tarpeen arvio jaksamisestasi jottei tilanteesi mene huonommaksi. Sinulla on pienet lapset kotona ja hulinaa varmasti riittää. Ei ole ihme, jos olet hieman uupunut, mutta toki se pitkittyneenä voi johtaa masennukseen.

Taas apua anelemassa, mieleni huutaa. Mutta minkäs teet, kun se on paras vaihtoehto!

Riehakas trio

Vielä puolitoista Turkin viikkoa. Flunssa lienee jälleen rantautumassa meille. Yhdellä kolmesta on nyt kai eroahdistusta, mikä hieman koettelee äidin ennestään repaleisia hermoja. Illalla saattaa miettiä, pidinkö kahta muuta ollenkaan sylissä päivän mittaan.

Noin yleisesti lapsemme ovat tosi hupaisia ja enimmäkseen erittäin tyytyväisiä. Yksi hurjapää täällä jo kävelee ihan itse, ja kaksi muuta konttaavat mieletöntä vauhtia perässä. Usein koko kolmikko konttaa letkassa kohti uusia seikkailuita. Eli auki jäänyttä kylpyhuoneen ovea.

Käytävä kaikuu pienen saattueen kiljahduksista.

Läps, läps, läpytiläps kertaa kuusi rallattelee laattalattia heidän kätöstensä alla.

Olo on kaikkea muu kuin itsenäinen, mutta teille toivottelen: hyvää itsenäisyyspäivää!