Terapeutti kysyi, millainen äiti haluan olla. Jaksaa tavallista arkea:  pesut, ruokailut, ulkoilut ja leikit hermostumatta. Vielä jaksaa sen jälkeen sylitellä lapsia ja nauttia heidän kanssaan olemisesta. Jotkut päivät ovatkin tuollaisia — turhan monet kaukana siitä. Haluaisin myös antaa esimerkin siitä, että joskus voi hermostua, eikä se ole maailmanloppu. Sitten pyydetään anteeksi (tämä on kyllä todella vaiheessa, tuntuu hassulta mutta samalla oikealta pyytää pieniltä lapsilta anteeksi), ja elämä jatkuu.

Ehdinkö tarpeeksi ja tarpeeksi ajoissa?

Tunnistan, että itselleni varsinkin negatiivisten tunteiden näyttäminen on haastavaa. Patoaminen ja passiivis-aggressiivisuus on luontevampaa. Tätä toimintatapaa en haluaisi lapsilleni siirtää, ja jumppaan kovasti itseni kanssa sen muuttamiseksi. Pelottavaa, miten nopeasti hiekka valuu tiimalasissa ja lapset kasvavat koko ajan minunkin vaikutteitani imien. Heitä varten haluan olla parempi versio itsestäni, mutta ehdinkö tarpeeksi ja tarpeeksi ajoissa?

Armollisuuttaa minussa edustaa ajatus siitä, että yhdenkään vanhemman ei tarvitse olla täydellinen ja kasvattaa täydellisiä lapsia. On tehtävä parhaansa, ja lasten tehtäväksi jää aikuisina sitten itse siloitella jääneet kuopat. Toki surullista ja epäoikeudenmukaista on, jos ei puhuta pikkukoloista vaan ammottavista kraatereista perusturvassa ja -hoidossa. Sitä en soisi yhdellekään lapselle.

80 on uusi 100%

Jenny Lehtisen kolumnin luettuani lisäisin vielä terapeutille, että haluaisin olla kasiplussan äiti. Vähempikin varmaan riittäisi, muuta vaativuus minussa nostaa päätään kouluarvosanojen asteikolla rimpuillessa. Jo kolmea isompaa lasta kasvattanut Lehtinen on omien sanojensa mukaan seiskaplussan äiti ja toteaa, että ei edes kehtaa väittää tehneensä aina kaikkensa ja yrittäneensä parhaansa.

Niinpä, kuka jaksaa aina tehdä parhaansa? Eivätkö työhyvinvointigurutkin (ja viisaimmat esimiehet) puhu 80 prosentin panoksen antamisesta, jotta tarvittaessa voi joskus hetkellisesti siitä hieman vielä petrata. Onko inhimillistä, tai edes oikeasti mahdollista, antaa aina 100 prosenttia? Väitän että ei — ainakaan uupumatta jäi näin tipahtaen huomattavasti 80 prosenttia alemmas.

Nyt on sovittu väliin kolmen vartin kevennyskeskusteluita.

Kasiplussan vaatimuksia pitäisi kyllä katsoa sormien läpi tai vähintään hienosäätää yltääkseni niihin, huomasin miettiessäni lasten hammaslääkäriaikaa. Vuoden myöhässä olemme sinne menossa — jos olemme. Aina tulee jotain, ja jos ei muuta niin en muista katsoa kalenteria aikaa sopiessa.

On muuten aika raskasta työtä ruotia itseään puolitoista tuntia kerrallaan terapiassa. Alkoi uuvuttaa. Nyt on sovittu väliin kolmen vartin kevennyskeskusteluita, ja viime viikolla jätin käynnin kokonaan väliin pienen (omalta osaltani) syyllisyyden-, hämmennyksen- ja kiukunmakuisen neuvonpidon päätteeksi. Säikähdin näitä peruutuksen ja terapeutin kanssa käydyn viestittelyn aiheuttamia tunteita, mutta seuraavassa hetkessä tajusin niiden olevan, no, vain tunteita.

Hyvää materiaalia seuraavaan sessioon.