Ensimmäinen päivä kotona – Selvitäänkö me?

Vauvat ovat nyt asuneet meillä 19 tuntia ja 45 minuuttia. Päällimmäiset ajatukset:

1. Voi hyvänen aika! Miten kauniita, ihania ja persoonallisia he ovat.
2. Selviämmekö me tästä?

Asennetaan turvakaukalot autoon, käydään kaupassa, haetaan ruokaa, haetaan vauvat sairaalasta, soitetaan äidilleni ja soitetaan 112. Näin suunnittelimme eilistä kotiutumispäivää etukäteen. Hätäkeskukseen ei tarvinnut soittaa, ja vauvoja ei noin vain haettu. Muutoin suunnitelma piti.

Vauvat kyllä (yllättäen) annettiin meidän mukaamme. Olo oli kuin pankkirosvolla. Kolmen turvakaukalon kanssa ihmettelevien katseiden alla sairaalan käytäville ja yhtä monen kanssa ulos. Mutta kolmosiapa ei noin vain napattukaan kainaloon: ensin syötettiin, vaihdettiin vaippaa, röyhtäytettiin, vaihdettiin kotivaatetta ja topattiin vielä vauvaosilla varustettuja kaukaloita lakanoilla, kun pikkuiset uhkasivat hukkua istuintensa pohjalle näkymättömiin. Ja olivat jo valmiiksi hukkuneet pienimpiin toppapukuihin mitä saatoin löytää. Kädet eivät yltäneet edes hihoihin, ja lahkeet sai kääntää kokonaan takapuolten alle. Kaikki kolme saatiin kaukaloihin, ja ihanasti he sinne tyyntyivät. Lämpimien pakettien olo näytti autuaalta, mikä tuntui hyvältä.

Tuntui hyvältä saada viedä kotiin tyytyväisen oloiset vauvat – kiljuvaan takapenkkiinkin olin henkisesti valmistautunut. Ja se takapenkki. Se oli juuri niin ihanan ja koomisen näköinen kuin olin kuvitellutkin. Seitsemän ja puoli kiloa suloista vauvaa.

Tukiverkosto nappasi jo kiinni

Eilen illalla, viime yönä ja tänään aamulla mietin, selviämmekö me tästä? Aamutuimaan mukavan, omatoimisen ja näppärän kotipalvelun hoitajan saavuttua tuntui että kyllä varmaankin. Tämä siis yhdistettynä ajatukseen muusta tukiverkostosta. Vauvojen mummohan muun muassa oli jo pihassamme ennen meitä eilen.

Entäpä se yö sitten? Kolmoset söivät kello 22 ja 7 välillä kolme kertaa, jokainen sessio kestäen kahdelta käsiparilta noin puolestatoista kahteen tuntia. Nukuin pätkissä viitisen tuntia, mikä oli odotuksiani enemmän. Puoli kahdeksalta aamusyötön jälkeen laitoin kotipalveluun viestiä anoen, että hoitaja voisi tulla tuntia tai paria myöhemmin. Ja jos ei, niin ymmärrän hyvin ja herään ovikellon soittoon. Nukahdin ruhtinaallisesti yli tunniksi, ja ehdin jopa käydä suihkussa sekä juoda puolet kahvista ennen ensimmäistä nälkäistä huutelijaa. Ja sitten juuri sopivasti pelastava hoitaja saapui. Joskus asiat menevät niin kuin Strömsössä. Hän auttoi aamusyötöissä ja -pesuissa, suoritti pullon- ja pumpunpuhdistusrumban ja lajitteli lopuksi vauvanvaatteita lasten nukkuessa ja minun kirjoittaessani tätä.

Yhteinen unipankki, nuuhkuja ja toiveita

Mies sai jatkaa unia. Itsekkäistä syistä olen onnellinen siitä, koska hänen jaksamisensa tarkoittaa minulle lepohetkeä jossain kohtaa. En tiedä kuinka veristä taistelua uniajasta vielä käydään, mutta ainakin yhden yön perusteella ajattelen unipankkimme olevan yhteinen. Kunhan ainakin toinen on kerrallaan jokseenkin toimintakykyinen.      

Puoliso heräsi muutaman tunnin aamu-uniltaan ja alkoi syöttää ja kylvettää vauva numero ykköstä. Oma aikani jatkuu näköjään vielä ainakin minuutteja kakkosen ja kolmosen nukkuessa. Yöllä olo oli aika nuutunut (silti oli ihanaa nuuhkia ja pussailla lapsia ilman maskia) mutta nyt suorastaan toiveikas.

Mitä haluaisin juuri nyt?

1. Kyvyn nukahtaa välittömästi syöttöjen välissä. Jos on/off -nappi toimisi, saisi yön aikana osissa nukuttua (ainakin viime yön kaltaisina kertoina) lähes täydet unet.
2. Turhamaista mutta: aikaa ja energiaa käydä läpi vaatevarastoamme ja pukea vauvoja söpösti sen sijaan, että penkaisen kasasta ensimmäiset käteen osuvat vaatekappaleet.