En rakastunut lapsiini ensisilmäyksellä

Sanoinkuvaamatonta välitöntä rakkautta, uskomatonta yhteyttä ja ennenkokematonta yhteenkuuluvuuden tunnetta. Tähän tyyliin kuulee usein puhuttavan niistä hetkistä, kun vanhemmat ovat ensi kertoja lapsensa nähneet. Minä en tällaista tuntenut, ja se on ihan OK. Saatan arvata mistä se johtuu – ja olla myös väärässä.

Tunsin ja olen tuntenut kaikkein päällimmäisenä valtavaa uteliaisuutta. Sen jälkeen ovat seuranneet lämpö, ilo ja kasvava kiintymys kolmosia kohtaan. He ovat suloisia, ja voisin katsella heitä (tai ihan vaikka vaan pelkkää yksittäistä sormea, korvaa, olkapäätä tai melkeinpä ihokarvaa) loputtomiin, tuntuu nyt. Edellyttääkö rakastaminen toisen tuntemista? En vielä tunne näitä pieniä ihmisiä, mutta olen erittäin innokas heihin tutustumaan ja kaikella todennäköisyydellä rakastumaan.

Aivan ensi silmäykseltä he näyttivät kaikki samalta ja vähemmän pieniltä ja enemmän inhimillisiltä kuin odotin. (Minua varoiteltiin, että keskosvauvat isoine päineen ja laihoine raajoineen voivat näyttää ihan avaruusolennoilta.) Olin käsittämättömän iloinen, että he olivat elossa ja näyttivät äkkiseltään terveiltä.

Onko vaiko eikö lapsi ole kaikki kaikessa?     

Keskustelin ystäväni kanssa aiheesta, ja hän totesi rakastavansa vauvaansa samalla tavalla kuin muitakin läheisiään. Ei enempää, ei vähempää. Ja että lapsi, vastoin monia vanhemmuuden kuvauksia, ei ole hänen kaikkensa. Lapsi on hänelle yksi rakas ja tärkeä osa tasapainoista elämää.

Niin ikään ystäväni tuli raskaaksi hedelmöityshoidoilla. Meidän kohdallamme kiintymisen hiljattaiseen syntymiseen voi vaikuttaa myös koko tarina, jonka myötä tässä pisteessä ollaan. Moni lapsettomuushoidoilla jälkikasvua saanut on kokenut, että lapseen ei ole uskaltanut vielä raskausaikana kiintyä. Jopa vuosien odottamisen jälkeen menettämisen pelko voi olla ankara.

Jos tämä raskaus ei johda lapsen saamiseen syliini, milloin tulen tai tulenko enää ikinä raskaaksi?

Omassa tapauksessani kyseessä oli hoitojen ja (vain vai jopa?) kahden ja puolen vuoden odottamisen lisäksi riski- eli monikkoraskaus, mikä osaltaan voi vahvistaa menettämisen pelkoa. En koe tietoisesti kovin paljoa pelänneeni esimerkiksi keskenmenoa, mutta kyllähän etenkin loppuraskauteen liittyi paljon hermostuttavia hetkiä esimerkiksi liikelaskennan parissa. Paljon epävarmuutta siitä, onko jokaisella vauvalla kaikki hyvin. Paljon pähkäilyä, että mitä jos joku lakkaa liikkumasta ja en huomaa? Ja aikas monta kertaa sanan riskiraskaus käyttämistä lääkäreiltä ja hoitajilta.

Miten sinä koit lapsesi syntymän?

Vaikkei mitään suurta syytä huoleen missään kohtaa ollut, vasta synnytyssalissa parkaisut kuultuani ja vauvat nähtyäni uskalsin luottaa siihen, että heidät saatiin elossa ulos. Ja tästä alkoi sitten oma huolehtimisen ajanjaksonsa paikassa nimeltä vastasyntyneiden teho-osasto, huone numero yksi.

Omat temppunsa tunne-elämälle tekee sekin, että lapsia ei saanut heti syliin tai edes viereen – saati sitten kotiin. Kuten aiemmin kirjoitin, en ole ainakaan tietoisesti kokenut tyhjin käsin kotiin tulemista surulliseksi, koska ilmiselvästi vauvojen paras paikka ei vielä ole kotona. Mutta eiköhän tämä jotain jälkiä minuun ja meihin silti jätä.

(Alla olevia kysymyksiä pohdin tätä kirjoittaessani niin intensiivisesti, että poltin samalla pizzan tummanruskeaksi korpuksi uunissa, ja lämmitin (paistoin) risoton mikrossa kumiköntiksi ja puoleen tilavuudestaan. Näiden uhrausten myötä arvostaisin mietteitänne teemasta. Ei palaneesta ruoasta vaan lapseen rakastumisesta.)

Olisinko rakastunut kertalaakista ilman tätä taustaa? Mielenkiintoinen kysymys. Vastausta en tiedä. Käykö näin vain, jos raskauteen tai sen jälkeiseen aikaan liittyy erityistä huolen aihetta, vai voiko niin sanotussa normaalitilanteessakin kiintymys kasvaa vasta hiljalleen? Mitä sinä ajattelet, ja miten koit oman lapsesi syntymän?  Kasvaako rakkauden tai kiintymyksen määrä ajan kanssa, tai voiko sitä ylipäätään mitata?

Kuulisin mielelläni salamarakkaudesta, tipuaskelin kehittyneestä kiintymyksestä ja kaikesta siltä väliltä.