En häpeä pyytää apua
Kuva: Mohamed Hassan /Pixabay
Meillä ei juurikaan nukuta. Se on aika raskasta. En jaksa tarkemmin avautua miksi, ja olen tainnutkin jotain kertoa öiden kulusta aiemmin. Sanotaan vaikka, että kun on kolme vatsavaivaista keskosta, niin hyvin harvoin kaikki tai edes kaksi sattuvat nukkumaan yhtä aikaa kunnolla. Meille on myönnetty lisää kotipalvelun tunteja, myös yöaikaisia, mutta vielä en ole löytänyt palveluntarjoajaa niitä tarjoilemaan. Viime yönä soitin sosiaalipäivystykseen. Väsyneenä mutta kirkasmielisenä. Kirkasmielisenä, koska unesta haaveilemisen ja voivottelun sijaan päätin aamuyöstä että tänä yönä ei edes yritetä nukkua. Yllättäen se helpotti.
Toivoin, että sosiaalipäivystys olisi voinut loihtia täksi yöksi meille kotiin pari yövuorolaista, mutta valitettavasti tarjolla ei ollut ensihätään muuta kuin sympatiaa. Mikä sekin tuntui rohkaisevalta. Ei tullut sellainen olo että valittaisin turhasta. Nopeat vaihtoehdot ovat lähinnä lastensuojelullisia toimenpiteitä, mikä tuntuu aika hurjalta.
Lapset voitaisiin teoriassa viedä sijaisperheeseen hoitoon, mutta ei ole ihan helppo nakki löytää kolmelle vastasyntyneelle paikkaa. Enkä kyllä aivan vähässä kummassa tällaiseen järjestelyyn lähtisi. Eihän meillä ole muuta hätää kuin univaje. Mutta kuulemma sellaiseenkin on lastensuojelua käytetty. Ensikodille voisimme mennä koko porukka yöksi, ja siellä työntekijät huolehtisivat vauvoista meidän vanhempien nukkuessa. Täksi yöksi se ei vielä olisi järjestynyt. Sairaalan lasten osaston hoitajan ja sosiaalipäivystyksen sosiaalityöntekijän kanssa pähkäilimme myös, että yksi vaihtoehto on viedä lapset sairaalaan hoitoon yöksi.
Oma yöpöllö haussa
Toiveet ovat korkeat, että huomenna löytäisimme kotipalvelusta yökyöpelin. Näin ainakin toinen meistä aikuisista voisi nukkua jonkun yön siellä täällä toisen huolehtiessa työntekijän kanssa vauvoista.
Enpä iki kuun päivänä visioinut tällaista pohtivani, vaikka unettomat yöt olivat kyllä ennakoitavissa. Tuntuu hyvältä että en ole pelännyt hakea apua, myöntää omaa rajallisuuttani. Nuorempana kynnys olisi varmaankin ollut liian korkea. En häpeä yhtään. Mitä häpeäisin? Ei ole ihan helppoa huolehtia kolmesta vastasyntyneestä. Ja tuskin teemme mitään kovin findamentaalisesti väärää, koska olimme varsin hyvässä ammattilaisten kurssituksessa kuuden viikon ajan sairaalassa, ja sittemminkin olemme sieltä päin sekä kokeneilta kotiäideiltä hakeneet konsultointiapua. Minä ja puolisoni olemme myös molemmat aika tekeväisiä, kärsivällisiä ja joustavia.
Läheiset olen avunhuudellut myös kiitettävästi läpi, ja hyvin on huutoihin vastattu. Työtä on kuitenkin tarjolla 24/7, joten rajansa upean lähipiirinkin resursseilla.
Pari riviä muusta
On näihin päiviin mahtunut muutakin. Ulkoilua, naurua, kohtaamisia. Eilen kävimme ensimmäisen retken perheenä. Kovan pakkasen vuoksi kolmoset kököttivät matkat autossa, mutta määränpäissä he pääsivät hengailemaan isomummon ja mummin kanssa sekä tulivat turvakaukaloissaan istuen tuttavaperheen ihastelemaksi pikaisesti.
Mitäs muuta?
Kun pääsen välillä silmäni ummistamaan, huomaan toistuvasti unen rajamailla tuntevani että rintapumppu on paikallaan. Tai vauva sylissä. Sitten huomaan olevani sängyssä ihan ilman lisävarusteita.
Yövuoron tärkeimmät varusteet ovat kuulosuojaimet ja poolopaita. Paita estää raapimisjäljet syöttäessä ja röyhtäyttäessä, ja kuulosuojaimet säästävät tärykalvoja. Ja hermoja. Kuulen kyllä vauvat, ja vähempikin volyymi riittää viestin välittymiseen. Sanotaan, että ääntä mahtuu maailmaan. Rivitalokolmioon yöaikaan rajallinen määrä, sanoisin.
PS: Väsymyksen lisäksi olen kai purnannut myös ajanpuutteesta. Miten sitten ehdin kirjoittaa tätä blogia? Siten, että en nyt käytä kirjoittamiseen juurikaan aikaa. Tekstit ovat tajunnanvirtaa vailla hifistelyä, suurempaa suunnittelua ja oikolukua. Kasvavassa määrin hirvittää painaa julkaise-nappia.
