Ei se ollutkaan väistämätöntä. Uupuminen kolmosten vauvavuonna, siis. Ei niin käykään kaikille, kävi ilmi Facebookin kolmosvanhempien ryhmässä kysellessäni. Kokemuksia oli laidasta laitaan.

Yksi ei enää muistanut lähes 30 vuoden päähän ja mietti, unohtaako ihmismieli kaiken huonon. Jonkun vauvavuosi meni ”ihan normaalisti kolmosten kanssa”, mitä ikinä normaali tässä sitten tarkoittaakaan. Useamman äidin kokemus oli, että vauvavuosi oli mennyt helpommin kuin ajatteli etukäteen.

Joku oli saanut mummin asumaan perheen kanssa 10 vuoden ajan ja kaipasi kolmostensa vauva-aikaa terveydellisistä ja muista haasteista huolimatta. Yksi vanhempi puhui ”17 vuoden sirkuksesta”, mutta arveli selviävänsä show’sta lasten pesästälentoon saakka.

Leppoisasti ja helposti oli mennyt erään perheen vauva-aika, ja vauvanhoitokin oli aiempien lasten myötä tuttua juttua. Toisessa kolmosperheessä ei vielä kouluikään mennessäkään ollut missään kohtaa ollut vaivatonta. Moni kuvaili lapsiaan perustyytyväisiksi. Erään äidin kokemus oli, että perheen muut lapset olivat kolmen komboa haastavampia yksittäisinä vauvoina.

Moni kuulosti selättänen vauvavuoden haasteet kiitollisuuden voimalla.

Vauvavuosi palasi kummittelemaan

Minäkin olin kiitollinen. Olen edelleen. Se ei riittänyt pitämään minua täysin pinnalla. En todellakaan kaipaa vauvavuotta, enkä totta puhuen soisi sitä pahimmalle vihollisellekaan sellaisenaan kuin minä sen koin.  Olin kiitollinen lapsista, mutta vauva-arki kolmen pienen kanssa tuntui enemmän kiroukselta kuin lahjalta. Vähän hirvittää, mutta haluan kirjoittaa siitä rehellisesti itsellenikin muistiin. En halua sokerikuorruttaa sitä, tai oikeastaan paria ensimmäistä vuotta, eikä minulla ole syitä tehdä niin. Elämään kuuluu kaikenlaista.

En voinut tarjota hymyilevää ja onnellista äitihahmoa.

En vielä edellistä kirjoitusta rustatessani huomannut, miten paljon surua tämä aihe herättää minussa. Suren ensisijaisesti sitä, että en voinut tarjota lapsille heidän vauva-aikanaan hymyilevää ja onnellista äitihahmoa. Eräs ystäväni lohdullisesti kyllä todisti, että oli nähnyt minun hymyilevän lapsilleni. Toissijaisesti suren sitä, että me vanhempina emme saaneet kokemusta ihanasta vauvakuplasta.

Jää vielä itselleni ja terapiasessioihin paljon pureskeltavaa siinä, miksi meille kävi näin. Mikä minussa tai meidän perheessämme altisti minut uupumukselle. Luulin jo jättäneeni vauvavuoden taakseni, mutta se palasi kummittelemaan. Ja hyvä niin: hyvä, että sain huomata tässä olevan vielä työstämistä.

Laattailua ja lisääntymisneuvontaa

Juuri nyt työstämistä on oksennustaudissa. Kultareunus on se, että tauti saavutti meidät hoitajan talviloman aikana, kun häntä tuskin muutenkaan olisi tänne uskallettu uhrata. Herra C:llä oli hauskaa, kun neiti A yrjösi kaarella ruokapöydässä. Kaikki uusi on kiehtovaa. Siivouksista ja tuuletuksista huolimatta meillä haisee, kun tavaraa tulee kolme kertaa kahdesta päästä.

Luon katseen terveisiin päiviin. Muistan, että aina ei ole tällaista. Lasten tervehtyessä tuntuu kuin suomut tippuisivat silmiltä. Maailma kirkastuu, mahdollisuudet avautuvat. Kerhoon, tuttaville tai mitä muuta saisi olla?

Varovaisen innostunut ja ehdottoman rakastunut.

Annoin eilen vertaistukea lapsettomuushoitoihin hakeutuneelle tuttavalle. Neuvoin, että riippuen siitä moneenko lapseen kerralla tähtää, kannattaa harjoittaa tai olla harjoittamatta sukupuoliyhteyttä alkionsiirron aikoihin. Purin kieltäni, että en kehottanut harkitsemaan vielä lasten hankintaa. Oksennustauti ei ehkä ollut paras hetki lisääntymisneuvonnan konsultaatiolle.

Kirjoitin tänään herra C:n vauvakirjaan, että me vanhemmat olimme innoissamme kuullessamme kolmosraskaudesta. Sitä todella olin. Olen myös nyt varovaisen innostunut kolmosistamme ja ehdottoman rakastunut heihin.