Ei ole päiviä, on hetkiä

On päiviä ja on päiviä. Tai oikeastaan ei ole päiviä ja päiviä vaan hetkiä ja hetkiä. Jokainen pienen lapsen vanhempi tietää, että päivä alkaa uudelleen miljoona kertaa yhden päivän aikana. Hetki kerrallaan. Ei voi (tai voi mutta ei kannata) leimata ennen aamukahdeksaa, että tämä on nyt tällainen päivä, sillä tunteet vaihtuvat hetkessä riemun kautta raivoon ja rauhallisuudesta riekkumiseen. Aiemmin en tiennyt näin monia eri tunteita ja niin loputtoman pitkää tunteiden voimakkuuden janaa olevan olemassa.

On hetkiä, kun herra C on aurinkoisena jo varsin hereillä neiti A:n tallustaessa silmät puolitangossa ja hiukset pystyssä olohuoneeseen. Herra C intoa pursuten: ”Leikitäänkö?” Neiti A (yhä puoleksi unessa) hihkaisee: ”Joo!” ja he juoksevat käsi kädessä sohvalle tuumaten, että toisen kädestä pitäen pääsee lujempaa. Sydämeni sulaa.

On hetkiä, kun en ole vielä päässyt sängystä ylös (ja ennen kaikkea saanut korvatulppia suojakseni), kun kaikki kolme möyrivät päällläni ja riitelevät täydellä äänenvoimakkuudella korviini. Kuin kaadettaisiin sangollinen (äänekästä) jäävettä unisen niskaan.

On hetkiä, kun lapsi sanoo: ”Äiti, olet ihana, lämmin ja rakas.” (Päivitetty versio pelkästä lämpimästä ja rakkaasta)

Äitiräjähdys ennen puoli yhdeksää aamulla ei yleensä ole hyvä merkki.

On hetkiä, kun olisi pitänyt jo lähteä päiväkodille aamupalapöytään ehtiäkseen, ja kaikki kolme juoksevat kiljuen ympäri taloa eikä pukemisesta ole tietoakaan. Äitiräjähdys ennen puoli yhdeksää aamulla ei yleensä ole hyvä merkki.

On hetkiä, kun lapsi omatoimisesti ulkona pyytää harjaa ja alkaa puhdistamaan kivetystä lehdistä ja lapioimaan niitä sankoon. Hän pyytää minua mukaan talkoisiin, ja niin kiikutamme lehtiä pihan perälle. Pakahdun ilosta ja ylpeydestä.

On (onneksi, onneksi, onneksi aika harvoin) hetkiä, kun mikään ei kelpaa kenellekään kolmesta, ja se ilmaistaan ääntä säästelemättä. Se on heviä settiä se.

Ehdottomasti paljon vähemmän toivoton ja keinoton kuin jokin aika sitten.

On hetkiä, kun lapset nukkuvat ihanasti tuhisten sängyissään. Rakastan käydä katsomassa ja kuuntelemassa tätä konserttia. Yhä useammin tässä kohtaa illasta huomaan olevani väsynyt mutta aika onnellinen ja ehdottomasti paljon vähemmän toivoton ja keinoton kuin monen vuoden ajan ja vielä jokin aika sitten.

On hetkiä, kun kaadun väsyneenä pyörällä pyöräkärry perässä keskellä risteystä jota ei pyörällä olisi saanut ylittää, ja pysäytän liikenteen kanervat, voileipäkakut ja pyörän lukot pitkin ja poikin. Kirjaimellisesti samaan aikaan puoliso saa toisalla parkkisakot. Edellisenä päivänä sähköpyörästä puhkesi rengas, ja jouduin työntämään sitä ja kärryä räntäsateessa useita kilometrejä kotiin. (Sekin oli heviä settiä, mutta valitsisin milloin tahansa pyöräkeikan versus kolme tyytymätöntä lähes nelivuotiasta.)

Onneksi hetket ovat hetkiä. Ne menevät ohi – ja niin kauan kuin henki pihisee niitä suodaan myös lisää.