Kiitos, lohduttavat lukijani. Sain teiltä viisaudenvälähdyksiä tuskaillessani pottailun ja ulkoilun mahdottomuutta. Olin näemmä tuominnut itseni epäonnistuneeksi ja huonoksi syyttä suotta. Ai että jonkun monikkolapset ovat oppineet kuivaksi vasta 4-vuotiaana? Luulin olevamme auttamattomasti myöhässä olevia luusereita, kun pökäleet eivät tipahtele pottaan parin vuoden kypsässä iässä. Ahaa, kaikki lapsetko eivät viihdykään talvella ulkona kylmässä ja moneen kerrokseen kankeasti topattuna? Talviulkoiluko muuttui teillä mielekkääksi vasta 4-vuotiaana?

Minä kun luulin tekeväni jotain totaalisen väärin. Pukevani lapset huonosti, olevani huono ulkoiluttaja ja istuttavani heitä potalle väärään aikaan väärällä tavalla. Väsyneen äidin väsynyt ja vielä jonkin verran masentunut mieli teki taas tepposet, mutta kolminkertainen painolasti vierähti hartioilta lopettaessani itsesyyttelyn.

Tämmöistäkö tämä vaan on? Eihän se sitten haittaa. Olenpa samalla syyllistämättä itseäni siitä, että nuoskalumen aikana ei tullut tehtyä sitä liukumäkeä lapsille takapihalle.

Toinen vanhempi joutui piilottamaan kaikki lapsen pikkuhousut.

En silti edelleenkään ymmärrä, miten kukaan on ikinä kouluttanut kolmosia kuiviksi — varsinkaan aikana ennen YouTubea. Videoillahan ne saa istumaan tatteina paikoillaan, mutta en kovin paljoa ruutua haluaisi lapsille tarjoilla. Pottatarrat, jotka muuttuvat mustasta läiskästä kuvaksi pissan tullessa, ovat hankintalistalla. Ja kärsivällisyys.

Yksi monikkovanhempi oli tuskastunut pottatreeniin, ottanut lapselta vaipat pois ja käskenyt kakata vaikka (toivottavasti kesäaikaan) terassille. Johan alkoi kakka tulla pottaan. Toinen vanhempi joutui piilottamaan kaikki lapsen pikkuhousut, koska taapero tykkäsi niin kovin tehdä tarpeensa pöksyihin. Hädän yllättäessä hän sitten vimmaisesti juoksi ympäri taloa ja  likapyykkikorille pikkareita etsimässä. Kolmas vanhempi oli ottanut yksinkertaisesti vaipat pois ja pessyt julmetusti pyykkiä. Meillä kyllä olisi edullinen sähkösopimus vielä kesään saakka…

Uusi lukujärjestys

Teen osa-aikaisesti töitä. Enimmäkseen olen tehnyt perättäisiä päiviä, mutta havahduin tätä tarkastelemaan. Tapahtui nimittäin kahtena peräkkäisenä viikkona niin, että hermot menivät ja huusin lapsille edellisenä iltana ennen töihin menoa. Viime metreillä. Kokeilen nyt noin joka toinen päivä töitä -tyyliä. Pääsen säännöllisesti töihin hengähtämään, kotipäiviä ei kerry niin montaa peräkkäin ja lapsetkaan eivät joudu olemaan minusta niin tiivistetysti erossa.

Puoliso on epäillyt minun extraväsyttävän itseni töillä. Ei olisi ensimmäinen kerta, että hän tuntee minut paremmin kuin minä itse. Silti tälläkin kertaa uskon vakaasti olevani oikeassa. Töissä oloni on levollisempi. Töihin pääsemisen järjestely on kenties uuvuttavinta: sopia hoitoajat, valmistella ruoat, ohjeistaa päiväuniaikataulut (kokeillaan välillä ilman iltakukkumisen vuoksi), jättää hoitajalle lappua muista käytännön asioista ja, kaikkein kriittisimpänä, yrittää livahtaa ulos ennen lasten heräämistä tai huutokuoron säestämänä. Töihinlähtöhuutoa ei oikeastaan ollut ennen reissua, mutta sen jälkeen mikään ei ole ollutkaan kuin ennen. (Pitkä huokaus)

Kaapinovet saisin kuulemma sulkea jäljiltäni.

Töissä on helppo hengittää. On hiljaista. Yleensä vain yksi ihminen haluaa minulta jotain kerrallaan, ja useimmiten hän ilmaisee tahtonsa kohteliaasti ja selkeästi. Voin käydä vessassa rauhassa (rauhassa tarkoittaa ilman pelkoa, että joku on sillä aikaa kiivennyt tiskialtaaseen ja houkutellut kaksi sisarustaankin sinne). Tähän mennessä kukaan ei ole huutanut minulle ja vaikea kuvitella että jatkossakaan ainakaan kolme huutaisi samanaikaisesti. Minäkään en ole huutanut kenellekään. Työpaikalla on siistiä ilman että minun tarvitsee siivota. Kaapinovet saisin kuulemma sulkea jäljiltäni. Voin syödä istualtaan. Saan ajatella muiden ihmisten asioita. Joskus jo työpaikan oven tai viimeistään työkoneen avaaminen riittää saamaan aikaan tunteen: niin mikä minulla olikaan hätänä?

Kotimatkaa taittaessani valmistelen itseäni siihen, että olen valmis kuluttamaan sohvaa ja sylittelemään lapsia sekä keskittymään muutenkin heihin loppupäivän. Muistutan itseäni, että muut asiat voivat odottaa, ja kaikki sujuu helpommin kun annan lapsille heidän tarvitsemansa huomion. Mikä onkin helpompaa käytyäni välillä muualla tuulettumassa.

Taidan olla silloin ihan hyvä äiti.