Arkipäivä kolmosten kanssa (osa 1/2)

– Tappavan tylsää arkea – ja se on hyvä se, vastasin ystävän kysyessä kuulumisia.

Karvalakkiarki, josta kaikki ylimääräinen on karsittu pois, on yksitoikkoista mutta kaikkien meidän viiden hyvinvointia lisäävää. Lapset ovat tyytyväisempiä, kiirettä ei usein synny, aikuisilla ei mene energiaa ylimääräiseen härväämiseen tai suunnitteluun, aikuiset jaksavat paremmin lasten ajoittaista härväämistä ja kolmen koplan uhmaikää – ja hyvän kierre on valmis. Vielä tulee se aika, kun aktiivisempi meneminen ja tuleminen sopii meille, muistutan itseäni. Tasaisen toimiva arki on tässä kohtaa lottovoitto.

Mitä se arki sitten on? Tässä tyypillinen arkipäivä.

6:30-7:30 välillä lapset yleensä heräävät. Joskus yksi kerrallaan, joskus samanaikaisesti. Lapset tulevat hakemaan minut vaatekomerosta innokkaina leikkimään, lukemaan ja keskustelemaan, useimmiten hyväntuulisina. Tätä ennen voi olla jo joku herätys, jonka myötä siirryn lapsen kanssa parisänkyyn tai vien hänet omaan sänkyynsä. Nykyään enimmäkseen saan nukkua yön läpeensä jos en sitten itse heräile, kun puoliso nukkuu lastenhuoneen lattialla patjalla. Hörppään kahvia ja syön jotain pientä lasten viipottaessa ympäriinsä. Joskus joku pitää herättää, useimmiten onneksi ei.

7:30 sanotaan heipat töihin lähtevälle puolisolle. Pukemisrumban hiljalleen lisääntyessä saatetaan alkaa hypätä samaan kyytiin, jotta vältän lähtö- ja ulkovaatestressipiikistä yksin selviytymisen. Lapset tykkäävät olla päiväkodissa, mutta usein valitsisivat silti mieluummin kotiin jäämisen. Terve merkki, kai. Kun ovesta päästään ulos, ongelmaa ei ole. Ulkovaatteet päiväkotimatkaa varten ja muutenkin kaikki mukaan lähtevä on läjätty illalla valmiiksi eteisen oven eteen, jotta aamulla mitään ei tarvitse metsästää tai voi unohtaa. Tai niinhän sitä luulisi: haalarit jäävät silti joskus oven viereen naulaan roikkumaan.

Nyt joustan tilanteen mukaan, mikä on säästänyt monilta kirosanoilta.

7:50 maissa aletaan tehdä lähtöä päiväkotiin. Enää ei tarvitse systemaattisesti käyttää pissalla tai edes muistuttaa, käyvät kun käyvät. Iso juttu. Vaatteita ei vaihdeta eikä hampaita pestä – aamutkin on virtaviivaistettu. Ajatuksena tosin ottaa lasten omatoimihammaspesut aamuihin. Takit, hatut, kengät, kypärät päälle. Jos on aikaa annan lasten pukea itse, tiukemmassa paikassa avustan kamppeet päälle. Olin ennen todella tiukka omatoimisuuden vaatimisessa, nyt joustan tilanteen mukaan, mikä on säästänyt monilta kirosanoilta. Kahdeksan jälkeen ovesta ulos, jotta lapset ehtivät päiväkodin aamupalalle ennen puolta. Muistellaan kenen vuoro on hypätä sähköpyörän etuistuimeen ja ketkä kulkevat pyöräkärryssä. Usein aamu menee mukavasti, mutta joskus löydän itseni karjumasta pää punaisena eteisessä ja sen jälkeen surkeana ja katuvaisena.

8:30 mennessä palaan päiväkodilta, missä olen latonut kengät, ulkovaatteet ja varavaatteet paikoilleen ja antanut syliä, pusuja ja haleja, avustanut käsien pesussa ja vilkuttanut vimmatusti ulkoikkunan takaa.

Aamupäivä menee usein kaaoksen kesyttämisessä ja kotitöissä. Vaatteita, leluja ja sekalaisia tavaroita on siellä täällä. Toisinaan sohvatyynyt, peitot, tyynyt ja torkkupeitotkin ovat pitkin pitäjää. Nautin siitä hetkestä kun tavarat ovat jokseenkin paikoillaan ja päivä alkaa kuin puhtaalta pöydältä. Ruoka- siivous- ja pyykkihuolto vievät päivittäin ison siivun aikaa. Kerran viikossa aamupäivällä on terapia ja toisinaan ystävien tapaamista, jäätävän kotiinkuljetetun kauppatilauksen purkua, lasten kamppeiden etsintää Torista, ulkoilua pyöräilyn tai pihatöiden muodossa, blogin kirjoittamista tai kotijumppaa.

Vaikka en käy töissä, ei tylsää hetkeä tule ikinä. Levolle pitää myös budjetoida oma hetkensä. Uupumuksesta ja unihäiriöstä toipuminen on vielä siinä vaiheessa, että usein huomaan (kohtuullisesti nukutun yönkin jälkeen) olevani todella väsynyt jo muutaman tunnin touhuilun jälkeen.

(JATKUU)