Viimeiset viikot olen hakenut apua. Lepopaikkoja itselleni, lisää keskusteluapua, apua lasten- ja kodinhoitoon ja tukea vanhemmuuteen. On ollut aika rankka rasti selittää samat asiat aina uudelleen ja uudelleen puhelimessa tai kasvotusten. Toistaminen ja toisiin tukeutuminen alkaa nyt palkita, haluaisin uskoa. Tällä viikolla meillä pyörii ensimmäistä kertaa sekä perhetyö että kotipalvelu, läheisten avun lisäksi. Käyn yhä useamman yön viikossa kaverilla nukkumassa ja välillä muuten vaan happea vetämässä. Verkot ovat vesillä — nyt odotetaan saalista.

Tarkoituksena on ollut, että lasten arki pysyisi mahdollisimman samanlaisena, mutta muutoksia on väistämättä tullut. Aiemmin olen ollut varmaan 99-prosenttisesti kotona lasten mennessä nukkumaan, enää en . Jälkikäteen ajateltuna tuossa onkin varmaan menty mönkään, koska illat ovat kaikkein stressaavimpia hetkiä päivässä. Minun olisi pitänyt jo aiemmin tajuta pitää niistä aika ajoin breikkiä rauhoittaakseni mieleni ja kehoni ennen nukkumaanmenoa.

Meillä käy nyt myös lähes päivittäin ydinperheen ulkopuolisia, ja lapset ovatkin jo oppineet kysymään kuka tänään tulee. Tässä alkaa olla sitä koko kylä kasvattaa -mentaliteettia, jota kovasti olen kaivannut ja ihaillut. Jes! Jos asuisimme puolison kotimaassa, olisi varmaankin itsestäänselvää että päivittäinen kävijäkunta muodostuisi sukulaisista ja ystävistä. Suomessa perheet ovat poteroituneempia om Yksi ystävä harkitsee muuttavansa meidän takapihalle asuntoautoon. Tänne vaan!

Systeemi sisääntulokarkit

Arjessa on välillä rauhallisiakin hetkiä lasten kehityksen ja toisaalta elon yksinkertaistamisen kautta. Kauhun paikka, päivän toiseksi karmein hetki iltahärdellin jälkeen, oli pitkään sisääntulo päiväkodin jälkeen. Miten minuutin tai kaksi kestävä tovi voi viedä kaikki voimat ja järjen? Puhisin tätä puolisolleni ääneen. Että voiko noita tilanteita mitenkään tehdä siedettävämmäksi. Lahjomisesta puhuttiin. Pastilli tai tv-ohjelman lupaaminen reippaudesta ei toimi.

Mutta heureka! Keksimme lanseerata sisääntulokarkit. Ostin irtokarkkilaarista pussillisen pikkuruisia karkkeja ja kerroin lapsille uudesta systeemistä: reippaasti ja huutamatta riisuutuja ja kädet pesijä saa valita yhden karkin pussista. Ensimmäisenä päivänä yksi lapsista sai hermoromahduksen tajuttuaan, että yhtä namua enempää ei heru. Sen jälkeen systeemi on toiminut lähes aukottomasti. Ai että! Yksi iso arjen stressi on toistaiseksi selätetty.

Stressitasoni tuntuvat laskeneen ja uni vähän parantuneen.

Kolmisen viikkoa sitten romahtanut nukkumiseni ja sitä myöten päiväaikainen jaksamiseni on nyt mennyt hieman parempaan suuntaan. En oikein tiedä mitä tapahtui, en uskonut näin syvää aallonpohjaa enää tulevan. Luulin, että parempaa kohti ollaan menossa hitain mutta varmoin askelin. Nyt kun kaikki apu sekä omasta verkostosta että sosiaalipalveluista on käytössä stressitasoni tuntuvat laskeneen ja uni vähän parantuneen. Oikeilla jäljillä? Mieli menee yhä herkästi tilttiin, esimerkiksi kun erehdyn yksin lasten kanssa ollessa antamaan heille pyörät ja kaikki kolme lähtevät eri suuntiin. ARGH!