Ajatuksia tystytyksestä ja työhön paluusta

Tytöt ovat olleet pian kaksi viikkoa enemmän tai vähemmän sairaana, lähinnä yskästä ja valuvista nenistä kärsien. Korvatulehdusoireet menivät yllättävän helpolla ohi. Viime yö oli ensimmäinen pariin viikkoon, että tytöt eivät herättäneet minua vuoteen viereen hyssyttelemään. Osasin silti herätä ihan itsenäisesti ehkä neljä, viisi kertaa. Taitavaa.

Herra C oli vielä eilen kaukomailla kuumeessa mutta tänään jo sukulaisten luona pirteänä kyläilemässä. Vimmatusti herra C:n kädessä vilisevällä videopuhelulla näkyi minulle pari tuttua naamaa ja kasa uppo-outoja ihmisiä, kun käytimme kolmea kieltä kommunikoidaksemme. Päivät ovat siellä aurinkoisia ja illatkin korkeintaan viileitä. Tänä he ovat menossa puistoon.

Olen oppinut kantapään kautta viime viikkoina, että italialaisvalmisteiset junarattaamme kestävät vielä -20 asteen pakkasen, mutta -30 on jo liikaa ohjausjärjestelmälle. Mistä tiedän tämän? Siitä, kun eräänä aamuna herra C:nkin ollessa vielä maisemissa rattaat piti työntää päiväkodille käännöksissä manuaalisesti nostaen, sillä ratista renkaisiin menevä ohjauskaapeli oli jäässä. Ei ihan kevyttä, kun kyydissä on reilut 45 kiloa tuoretta lihaa. Tänään täytyy taas tyyrätä menopeli lämpimään varastoon ohjaamisen mahdollistamiseksi. Leudompia kelejä odotellessa!

Sinun pitäisi löytää työ jossa voit käydä levähtämässä.

Lääkäri: ”Sinun pitäisi löytää työ jossa voit käydä levähtämässä jotta jaksat sitten kotona.” Naulan kantaan.  Yönet reagoivat yhä herkasti päiväaikaiseen stressiin, ja töihin paluu ei ole näköpiirissä ennen kuin tuo seikka muuttuu. Työkokeilusta olen hiljalleen alkanut haaveilla. Muutama tunti muutaman kerran viikossa voisi olla sopiva alkuannostus.

Viimeiset viikonloput ovat tuntuneet melko maratonilta, kun en ole voinut aina välillä hiippailla vaatehuoneen lattialle pötköttelemään ja jättää lapsia puolison hoivaan. Joulunaika, synttärit ja poikien reissu ovat venyttäneet niin sanotun poikkeusajan pitkäksi. Se on kirkastanut visiotani ja kiitollisuuttani siitä, että meidän perusarki, jota pian kahteen kuukauteen ei olla eletty, on oikeasti aika hyvää ja toimivaa. Kaipaan sitä.

3-4 luutua pitää meillä olla tätä nykyä keittiössä. Lapset ovat mitä innokkaimpia pöydän pyyhkijöitä — mitäpä muuta 3-vuotiaat vapaa-ajallaan haluaisivatkaan tehdä. Erityisesti ”tystyttäminen” eli pesuaineen ampuminen sumutepullosta on kuuminta hottia. Erittäin oikeudentajuinen herra C pitää liikuttavasti kotona ollessaan huolen, että jokainen sisaruksista saa varmasti operoida pulloa. Tystytettyään hän haalii siskot paikalle vaikka toisesta päästä taloa kädestä pitäen, jotta kenelläkään ei varmasti epähuomiossa jää sumuttamatta.

Herra C haluaa tystyttää! Myös vessassa reissun päällä. Eli pissata seisaaltaan suoraan pönttöön, jolloin riemulla ei ole rajoja. Hän haluaa jatkuvasti mennä tystyttämään, mutta tarvitsee vielä hommaan apulaisohjaajan. Saapa nähdä suostuuko enää kotona potalle.