Äiti, saatko sinäkin käännettyä superhyvän syyllisyydeksi?

Olla äiti on olla jatkuvasti syyllinen, kirjoitin viime syksynä. Teet niin tai näin, teet väärin päin – tiedäthän. Huomasin tässä ilmiössä myös tavallaan huvittavan kääntöpuolen: syyllistyvä äiti  saa kaiken positiivisenkin käännettyä negatiiviseksi. Täysin päälaelleen. Saa nauraa!

Lapsi syö hyvin – voi raukkaa, on jäänyt niin vähälle ja huonolle ruoalle, että kaikki kyllä kelpaa.

Lapsi on sosiaalinen ja menee reippaasti juttelemaan uusille lapsille ja aikuisille – kiintymyssuhdevaurio! Vierastaminen puuttuu, ja kiintymyssuhdetta omiin vanhempiin ei ole muodostunut!

Lapset leikkivät pitkän pätkä tyytyväisinä eivätkä kaipaa minua – apua, olen huomioinut heitä niin olemattomasti ja ollut niin huonosti äitinä läsnä, että he ovat jo tottuneet tulemaan toimeen ilman minua!

Kukaan lapsista ei toki herää.

Lapset nukahtavat heti sänkyyn päästyään – no niin, tänään oli varmasti ihan liikaa aktiviteetteja. Miksi en ymmärtänyt ottaa rauhallisemmin. Joku ihan varmasti herää levottomilta unilta kesken yötä, stressaan. Ja täten nukun itse huonosti. Kukaan lapsista ei toki herää.

Lapset jakavat sopusoinnussa jotain keskenään, herkkuja, leluja ja niin edelleen – voi raasuja, ovatko he ikinä saaneet mitään omaa. Aina ovat joutuneet kaiken jakamaan ja vähään tyytymään, ei ole ihmekään että pystyvät luopumaan ja osittamaan.

Lapset menevät päiväkotiin mielellään eikä heillä ole kiire lähteä sieltä – kotona on niin ikävää ja kamalaa, että varhaiskasvatuslaitoskin sen peittoaa.

Onko tämä lapsi joutunut liian aikaisin pikkuaikuisen rooliin?

Lapsi siivoaa (joskus) pyydettäessä jälkensä tai auttaa muissa kotiaskareissa – kamalaa! Onko tämä lapsi joutunut liian aikaisin pikkuaikuisen rooliin? Yrittääkö hän omalla kustannuksellaan miellyttää uupunutta vanhempaa?

Lapsi keksii kepeistä, kivistä tai paperinpaloista leikin tai pelin – onpa ollut virikkeetön kasvuympäristö, kun mielikuvitus on joutunut venymään tällaisiin mittasuhteisiin.

Lapsi tulee suukottamaan tai halaamaan ihanasti – hän on varmaan jäänyt aivan tyystin vaille läheisyyttä ja huomioita, kun vallan itse sitä joutuu hakemaan.

Ei kai näille voi kuin hekotella ja todeta, että kyllä ne positiiviset asiat oikeasti positiivisia ovat. Joohan?