– 12 banaania ja 24 pikkumaitoa, puoliso kuvaili herra C:n matkaeväitä tämän päivän taipaleelle.

Ei ainakaan eväistä jäänyt kiinni, koska juuri äsken tuli suomeenlaskeutumisviesti. Herra C, puolison sanoin, otti kolme pissasuihkua ja oksensi kerran. Puoliso kielsi tulemasta lähelle itseään tavatessamme.

He tulevat kotiin! Odotan heitä innolla, mutta jännästi myös jännittää. Oman perheeni yhdistyminen. Ensimmäistä kertaa puoleentoista kuukauteen olemme kotona koko porukalla. Mitenkäs se homma viidestään menikään?

Eniten mietin, miten herra C pärjää hiljaisessa koto-Suomessa, rauhaisassa yhden perheen rivitaloasunnossa nietosten keskellä. Herran luonteella sisäisen kodin sijainti taitaa kallistua puolison kotimaan suuntaan. Syyllisyys hänestä erossa olemisesta on kääntynyt huoleksi siitä, miten hän sopeutuu tänne. Meillä kun ei juokse aivan jatkuvalla syötöllä ympäri taloa tipuja, pupuja ja serkkuja. Uloskaan ei nyt parane kirmata avojaloin.

Juttele, järjestele

Onko tämä käännekohta kohti normaalia arkea? Sitä ei meinaan ole näkynyt aika moneen kuukauteen – jos ei sitten alistu siihen, että sairastelu nimenomaan on normimeininki. Haaveilen, että saisin käydä töissä työpäivät, harrastaa säännöllisesti, tavata läheisiä ja viettää aikaa terveiden lasten kanssa. Niin varmaan moni muukin vanhempi.

Silmän ei saisi antaa kyllästyä omaan kotiin.

Mielenterveyteni pitimiksi olen soitellut ihmisille ja tyylittellyt kotia. Kumpikin toimii. Soitot puhkaisevat kivasti kotikuplaa ja katkaisevat usein negatiivisten tai vähintääkin toisteisten ajatusten virtaa. Kodin stailaus puolestaan tuntuu ensimmäistä kertaa elämässäni näin tärkeältä, koska kotona tulee vietettyä enemmän aikaa kuin koskaan. Silmän ei saisi antaa kyllästyä omaan kotiin, joku ammattilainen on sanonut. Siispä siirtelen säännöllisesti mööpeleitä, verhoja ja tauluja ja raivaan Dublot jaloista keskellä päivääkin. Ei sen suurempaa.

Virkistää!

Ei ole pakko

Tajusinpa tällä viikolla terapiassa, että minun ei olisi ollut pakko lähteä reissuun. Mukautuvaisuus nousi avainsanaksi, kun totesin tienneeni etukäteen reissun raskauden ja sen jälkeen tarvittavan toipumisajan. Tuliko mieleen, että olisin voinut laittaa oman ja ydinperheeni hyvinvoinnin etusijalle ja jättää matkan tekemättä tai siirtää sen? Eipä tullut, ei. Ei mielen viereenkään. Suoritin, uhrauduin ja pärjäsin toisten (puolison läheiset) vuoksi – enkä valitettavasti voi edes olla varma, antoiko aika kiukkuisen minun kanssa heille mitään. Onneksi lapset olivat suloisia.

Mutta todellakin, ei olisi ollut pakko. Heureka!  Harmittelen, elän ja opin – ja vuoden alusta eteenpäin metsästän lisää näitä havaintoja tuplaterapia-ajoilla. Kolmessa vartissa kun ei ehdi kuin pohjustaa pähkäilyjään.

Joulunvietto perheeni kanssa on vaakalaudalla tai voi vaatia venkslaamista, koska puolet porukasta on sairaana, osa ei välitä sairastuuko ja osa ei halua sairastua. Jos ei jouluruokaa tarjoa kunnon väki, niin aina voimme jäädä neljän seinän sisään leikkimään uutta sisaruksentalutusleikkiä. Käsi käteen ja ympäri taloa, menoks!

Rauhaisaa joulunaikaa ja iloa tulevaan vuoteen. Lämmin kiitos kun seuraat seikkailuitamme!