Kuukauden kirjat: Voi isäparkaa!

Äidit ovat uhanalaisia kotimaisissa nuortenkirjoissa. Kipeästi sen huomaa Maria Aution romaanissa Lohikäärmekesä (Karisto), jossa seurataan kahden tytön kesää peruskoulun päättämisen jälkeen.

Tuiskun äiti on hiljan menehtynyt syöpään ja Sinnan äiti on kadonnut Kiinaan. Isät astuvat nyt esiin, Tuiskun isä tosin on pitkään surun tainnuttama. Mies on puhumaton ja pöhnässä.

”Miksi minun piti nykyisin sinnitellä niin yksin”, tyttö ihmettelee.

Molempien tyttöjen elämään longertelee myös Aurinkopiiriksi kutsuttu vilpillinen yhteisö, joka nappaa kiinni uhreihin juuri silloin, kun ihminen on hauraimmillaan.

Autio antaa nuortensa elämän kirkastua kirjan lopussa, mutta taas kerran suomalaisen miehen avuttomuus ja mykkyys tulee kirjattua.

Niin tapahtuu myös Petja Lähteen Surunsyömässä (Karisto, kuv. Matti Pikkujämsä), jossa Pentin äiti on kuollut ja isä suistuu mykkyyteen.

Pentti vertaa avutonta isäänsä silkkipaperiin, joka voi revetä hetkenä minä hyvänsä. Pojan tehtäväksi jää isän esiin kaivaminen.

Lasten- ja nuortenkirjoissa on jo pitkään kerrottu lapsista, jotka kantavat vastuuta hoipertelevista ja avuttomista vanhemmistaan.

Jyri Paretskoin K15 (Otava) on 80-sivuinen pienoisromaani koulukiusaamisesta, jossa lihaksia enemmän käytetään matkapuhelinta. Kun lukee Ronin ja hänen ystäviensä Nikon ja Saran tarinaa, ymmärtää, miksi opettajat yrittävät hillitä puhelimien käyttöä oppitunneilla.

Ronia askarruttaa, kuka hänen isänsä on:

”Jos mä saan selville, kuka se on, kaikki muukin selviää siinä samalla.”

Pojan mielikuvissa isä on leppoisa ja turvallinen nallekarhu. Äiti lupaa kertoa isästä vasta sitten, kun Roni täyttää 15 vuotta, mutta poika ei enää malta odottaa.

Nykyään nuortenkirjoissa suositaan tv-sarjamaista dramaturgiaa, joten isän arvoitusta ei vielä tässä aloitusosassa paljasteta. Sitä selvemmäksi käy, että uusi luokkakaveri Sara on vahvaa tekoa, supersankarien sukua, ja saa kiusaamisenkin loppumaan. Railakas liioittelu värittää K15-kirjaa.

Niin moderni ja estoton kuin Paretskoin romaani onkin, on se kirjallisuushistoriallisesti monen muun nuortenkirjan tavoin velkaa Anni Swanin aikalaisille: syntyperän salaisuudet kuuluvat ikuisesti nuortenkirjallisuuteen.

Isä on kotona

Tapani Baggen helppolukuisissa Kaisa-kirjoissa äiti on lähtenyt kauas Ulkosaareen, mutta siitä huolimatta Kaisalla ja isällä menee oikein hyvin, kirja kirjalta paremmin. Kaisa solmii nokkelasti omin päin jonkinmoisen kontaktin äitiinsä, ja pikkuhiljaa hän sulattaa senkin, että maitoautoa ajava isä ja meijeriä johtava Sirkka odottavat yhteistä lasta.

Rannalla-kirjassa (Tammi, kuv. Hannamari Ruohonen) Kaisa luottaa, ettei isän rakkaus laimene, vaikka perhe kasvaa. Suurpiirteisesti hän lupaa, ettei lähtisi kotoa pois – ainakaan ennen kuin näkisi pikkusiskonsa tai -veljensä.

Kaisa-sarjassa käsitellään vaikeitakin asioita, muttei koskaan murskaavasti. Lämpö, läheisyys ja kuunteleminen ovat läsnä Tytön elämässä. Isä ei ehkä ole mallikappale, mutta sydämelliseltä ja täyspäiseltä ihmiseltä hän tuntuu! Kaisan ei tarvitse olla isänsä omaishoitaja.

Nykykirjallisuudessa poikkeuksellista lämpöä tulvii myös Nina Hakalahden Tuukka-Omar-sarja. Syyrialainen isä tuo persoonallisuutta ja vähän taikaakin pojan elämään.

Sarjan viimeisimmässä osassa Tuukka-Omar ja superkielitaito (Tammi, kuv. Jukka Lemmetty) isän sisko vierailee Suomessa ja hehkuu sukurakkautta kaikessa pursuilevuudessaan.

Isä ei ole fyysisesti kirjassa koko ajan läsnä, mutta isän ja pojan mutkaton, rakkaudentäyteinen suhde välittyy silti joka riviltä.

Hakalahden sarja on perhemalliltaan poikkeuksellinen, sillä harvoinpa enää perinteisestä perheestä näin ongelmattomasti kirjoitetaan.

Ruotsalaisen Gunilla Bergströmin legendaarinen Mikko Mallikas -katselukirjasarja mietityttää lukijoita ja tutkijoita.

Sarjan perhekäsitys on ollut niin väljä jo 1970-luvulta alkaen, että se vaikuttaa vieläkin hengittävältä ja modernilta.

Pyöreäpäisellä Mikolla ei näytä olevan äitiä, kirjoissa kun kotona huseeraa vain pehmeäluontoinen isä. Bergström on kyllästynyt vastailemaan Mikon perhettä ihmetteleviin kysymyksiin. Hän on vastannut, että ehkä Mikon äiti on kuollut tai vain pistäytymässä kaupassa.

Sarjassa korostuu pikkupojan ja isän kiinteä suhde, ja samalla näytetään melua pitämättä, miten monenlaisia voivat isät ja miehet lastenkirjoissakin olla.

Isoisistä on moneksi

Isoisillä on lastenkirjoissa hieno perinne. Kukapa ei muistaisi Riitan ja Annan isoisää Astrid Lindgrenin Melukylä-sarjassa? Sukulaissuhteista huolimatta kaikki kyläläiset sanovat häntä isoisäkseen. Liisa toteaakin, että ”Riitalla ja Annalla ei ole koiraa eikä kanoja enempää kuin muitakaan omia eläimiä. Mutta heillä on isoisä”.

Lapset ihmettelevät, miten joku voi niin kiltti ollakaan. Isoisä tyytyy vaipumaan nuoruusmuistoihinsa ja huokailemaan: ”Hohhoo jaajaa!”

Lindgren lataa isoisään kaiken lempeyden, mutta isistä hän kirjoittaa usein penseästi. Vaahteramäen Eemelin isä Anttoni Nieminen on suoranainen hurjimus, ja Peppi Pitkätossun isä Efraim puolestaan Etelämerellä vaikuttava etäisä. Harmittomimmasta päästä on Saariston lasten hellyttävän toistaitoinen kirjailijaisä Melker.

Tuoreesta brittiläisestä nuortenkirjallisuudesta löytyy kirpeä ja kaunistelematon näyte tulehtuneesta suhteesta isovanhempiin.

Joanna Nadinin Rachel Riley -kirjoissa (Gummerus, suom. Terhi Leskinen) tyttö luonnehtii päiväkirjoissaan isoisäänsä ”narisevaksi rasistiksi”. Tämä ei ole muhoilevaa Melukylä-tyyppiä vaan suorapuheinen konservatiivi.

Viimeaikaisessa lastenkirjallisuudessa kerrotaan myös isoisän menettämisestä, vaikka kirjailijat kieltämättä kirjoittavat vielä kernaammin äidin tai isän kuolemasta.

Tuleeko vaari vielä takaisin? kysytään Timo Parvelan kuvakirjassa (WSOY, kuv. Ralph Branders).

Oulan ja Eliaksen vaari kuolee yllättäen, ja poikien vanhemmat joutuvat parhaansa mukaan vastaamaan lasten suuriin kysymyksiin ja myötäilemään hienotunteisesti erilaisia suremisen tapoja.

Elias itkee ikäväänsä siinä, missä Oula torjuu ja jurottaa.

”Suru on hyvä asia”, äiti yrittää neuvoa.

Parvela välttelee taitavasti pateettista tunnelmaa. Tunteet ja muistot vaihtelevat hyvin uskottavasti, niinpä kirja ei ahdista lukijaa.

Vihdoinkin hotellisarja!

Muutama vuosi sitten kaikki isot kustantajat lopettivat helppolukuiset lastenkirjasarjansa, vaikka niitä kipeästi kaivattiinkin ja niihin oli ehditty hyvin tutustua. Nyt sarjoja perustetaan onneksi uudelleen.

Kariston Kirjakärpänen vaikuttaa oikein sympaattiselta ja houkuttelevalta. Mila Teräksen ja kuvittaja Silja-Maria Wihersaaren Hotelli Hämärä ja kummituspurkki (Karisto) sijoittuu kutkuttavaan ympäristöön.

Teon vanhemmat ostavat ränsistyneen hotellin Kuunperän kylästä, jonne perhe myös muuttaa.

Omituiset usvalonkerot ja askeleet luovat aavemaista tunnelmaa, ja arvoituksen ratkaiseminen jää lasten tehtäväksi.

Ruotsalaiset rakastavat Måns Gahrtonin Hotelli Kultainen mysteeri -sarjaansa, joka on meilläkin käännöksinä tuttu, ja nyt saamme oman hotellisarjan!

Elias ja sukkapallopommipuu (Karisto) on nuortenromaaneistaan tutun Jyri Paretskoin ensimmäinen lastenkirja.

Kirjassa näytetään, miten villi ja iloinen voi päivästä tulla, vaikka aluksi kaikki tuntuu haalealta ja tylsältä. Ihan uuden kaverinkin Elias löytää.

Paretskoi kirjoittaa lämpimästi ja ihailtavan irtonaisesti, ja kuvittaja Nadja Sarellin huumorintaju toimii samaan tahtiin.

Tatun ja Patun juhlat

Tatu ja Patu, elämä ja teot (Otava) on omituisen veljesparin juhlakirja, ovathan pojat esiintyneet jo kahdessakymmenessä kuvakirjassa.

Kirjassa paljastetaan outolalaisten salaisuuksia – tai ainakin kerrotaan erilaisia teorioita ja kuulopuheita Outolasta, veljesten kotipaikasta.

Kirjallisuuskasvatuksen kannalta on mukavaa, että Aino Havukainen ja Sami Toivonen esittäytyvät teoksen alussa lukijoille. He ovat kirjailijoita, jotka ”käyttäytyvät välillä vähän kummallisesti. He ovat nimittäin aivan suunnattoman kiinnostuneita kahdesta outolalaisesta veljeksestä”.

Tatu ja Patu ovat itseoppineita keksijöitä, joilla on ihmeellinen kyky ymmärtää asiat väärin. Teokseen sisältyvässä sarjakuvassa kerrotaan, miten ansioituneita veljeksiä haastatellaan telkkarissa. Patu ihmettelee tungettelevia kysymyksiä:

”Pitäisikö meidän todellakin kertoa kaikille, millaisia olimme kun olimme pikkuvauvoja, leikki-ikäisiä, koululaisia, nuoria, nuoria aikuisia, aikuisia…”

Taas kerran suloisen viaton huumori ja oman aikamme ilmiöt kohtaavat veljesten maailmassa.

Onnea, Etana!

Tämänvuotisen Onnimanni-palkinnon sai Etana Editions -kustantamo, joka palkittiin rohkeudesta, jolla se on edistänyt kuvakirjojen arvostusta Suomessa.

Raati perusteli valintaansa:

”Jenni Erkintalo ja Réka Király ovat luotsanneet vuonna 2014 perustamaansa kustantamoa visioihinsa uskoen. Etana on kiiruhtanut hitaasti ja harkitusti tuntosarvet herkästi ojossa. Sen monipuolinen valikoima haastaa isompia kotimaisia kustantamoita muistamaan, kuinka iso merkitys kuvakirjalla on pienen lapsen esteettisen maun, muotokielen ja taidekasvatuksen koulijana.”