Vauva kasvaa ja voimia tarvitaan
Vauvamme, jota kutsumme somessa lempinimellä Pepe, on kasvanut ja kehittynyt huimasti. Mitä hän tekee nykyisin? Pepe kuolaa. En tiedä, miksi hän ei kuolaa aamulla eikä yöllä mutta päivällä paitoihin leviää märkä läntti yhtä nopeasti kuin jäätelö sulaa asvaltille. Pepe itkee joskus iltaisin itsensä uneen. Jos päiväunia ei ole tarpeeksi ja sopivaan aikaan alla, illasta yllättää yliväsymys johon ei auta muu kuin noin puolen tunnin itku. Naama on punainen, kyyneleet valuvat ja selkä kääntyy kaarelle. Vaihtelemme häntä sylistä toiseen, jotta voimat riittävät ja korvat saavat lepoa. Mutta viimeistään puoli kymmeneen mennessä hän nukkuu, usein aiemminkin. Hän herää öisin maidolle, mutta ei onneksi jää valvomaan tai itke öisin.
Pepe on pystynyt osallistumaan välillä värikkäillä vokaaliäänteillään vilkkaaseen dialogiin. Joskus jopa monologiin, vai voiko pehmolelun laskea keskustelun toiseksi osapuoleksi? Ensimmäisiä erottuvia äänteitä ovat siis ee, eejeee, höö, agu ja nyt uusimpana pieni kiljahduskin. Kun hän oppi pöristämään (ja kuola lentää…) ei äänteiden harjoittelu ole enää ollut yhtä kiinnostavaa. Pepe tykkää laulusta ja leikeistä.
Luonteeltaan aurinkoinen Pepe on saanut neuvolan terveydenhoitajankin kirjaamaan neuvolakorttiin kuvailuiksi hurmuri ja hymypoika, sekä sydämiä ja hymynaamoja. Sain Pepen viikonloppuna (27.5.2017) nauramaan ensimmäisen kerran ääneen. Se tapahtui, kun nostin häntä sylissä käsivarsille ylös ja alas syliin. Se oli kyllä ihanaa ja olisin halunnut jatkaa, mutta minulta loppuivat voimat!!
Tosiaan, voimani ovat olleet koetuksella, sillä meidän poika painoi noin kolmekuisena yli kahdeksan ja puoli kiloa. En pidä tarkan kasvun raportoimista kiinnostavana, sillä vauvojen kasvutahti on yksilöllistä. Kun isä on vähää vaille kaksimetrinen ja satakiloinen ja minä 174-senttinen, niin ei meidän lapsikaan ole pienimmästä päästä. Itse olen ylittänyt kahdeksan kilon rajan puolivuotiaana. Onneksi Pepe viihtyy sekä lattialla, sitterissä ja rattaissa kuten myös kantorepussa, sillä jos häntä pitäisi tuntikausia sylitellä niin olisin jo ollut romuna aikoja sitten.
Pepen syntymän jälkeen alaselkäni jumitti kahdesti. Sain selän vielä kuntoon venyttelyllä, kävelyllä, levolla ja särkylääkkeellä. Pahimpina päivinä jonkun muun piti nostaa sitteristä syliin, lattialta syliin. sängystä syliin tai pestä pylly. Kävin uteliaisuudesta kuukausi sitten osteopaatilla, kun tuntui että jokin siellä alaselässä vielä kaihertaa. Ospeopaatti totesi, että minulla on vielä toipuminen kesken ja parhaiten keskivartaloa vahvistaa tavallinen arki. Olin jo ajatellut, että minun pitäisi alkaa harjoittaa tosissaan lihasvoimaa vapailla painoilla mutta osteopaatti toppuutteli. Keho kyllä toipuu, mutta sille pitää antaa aikaa. Jooga, venyttely ja kävely ovat hyviä. Osteopaatti sanoi, että pahinta liikettä synnytyksen jälkeen ovat juoksu ja hyppyjä sisältävät tunnit, kun lihakset varsinkin lantionpohjassa hakevat vielä vahvistumistaan ja niveletkin pysyvät pehmeinä imetyksen ajan. Minun kohdallani useiden lihasten läpi on menty kirurgin veitsellä.
Osteopaatin hoito tuntui hieronnan ja kalevalaisen jäsenkorjauksen välimuodolta. Välittömästi hoidon jälkeen leuat tuntuivat puutuneilta, tai palautumassa olevilta, samoin kuin alaselkäkin. Osteopaatin mielestä vaunulenkitkään eivät ole ergonomisinta liikuntaa äidille. Varsinkin lapsen kantamista repussa hän suositteli minua enemmän nyt miehelleni. Illalla hoidon jälkeen valveilla pysyminen oli vaikeaa ja myös seuraavat kaksi päivää väsytti kamalasti. Eli ilmeisesti keho palautui yllättävän tehokkaasta hoidosta ja viimeisen kuukauden selkä on voinut hyvin. Huono puoli siinä on se, että sitten alkaa taas heittäytyä huolettomiin asentoihin ja nostaa miten sattuu.
On se jotenkin koomista, että noin (iällisesti) pienen vauvan kanssa tuli fyysisten voimien rajat vastaan. Kun joutui välillä miettimään, kuinka päivästä selviäisi mahdollisimman vähillä nostoilla. Kotiläksyiksi sain selällään lattialla makaamista, jalat 90 asteen kulmassa sekä polven nostamista ylös, esimerkiksi pöydän päälle venytykseen. Pepe oli mukana ja jaksoi jutustella lattialla 50 minuuttia. Hänelle osteopaatti totesi, että sulla ei ole mitään hätää. Hän hoitaa myös koliikkivauvoja, joiden itku hiljenee viideksi minuutiksi, jos silloinkaan. Kiireellinen sektio on vauvalle lempeä tapa tulla maailmaan, kun on jo valmistautunut supistusten mukana hyvin mutta ei tarvitse jaksaa ponnistusvaihetta ja ahtaita paikkoja. Pepenkin selkää voi venyttää vastaliikkeellä vetämällä sylissä polvia kohti leukaa, kun hän käyttää niin ahkerasti selkälihaksiaan.
Ystäväni toivottikin minulle kirjaimellisesti voimia tähän vauva-arkeen ja niitä tarvitaan! Viimeiset viikot olemme viettäneet reissun päällä. Miehen työmatkan ajaksi lähdimme Ylä-Savoon sukuloimaan ja viime viikonloppuna mökkeilimme kolmisin Espoon saaristossa. Tänään olimme kyläilemässä Käpylässä ja lauantaina on siskoni valmistujaiset.
Kevät on ollut kylmä, mutta silti Suomen luonto on todella upea. Olen bongannut rupikonnan, teeriä soitimella, kärpän, perhosia, kurkia, joutsenia sekä haahkoja hautomapuuhissaan. Kuulin myös hirven möhkäisyn ihan läheltä vaunulenkillä Savossa ja se sai vipinää kinttuihin… Tämä tuntuu mielettömältä luksukselta, että saan päivät pitkät nauttia ihmisten tapaamisesta ja luonnossa liikkumisesta, eikä tarvitse olla töissä. Monessa muussa maassa äitiysloma olisi jo pidetty. Tosin bongasin myös yhden kiinnostavan työpaikan jota aion hakea. Aika näyttää, miten tämä vanhempainvapaa meillä jakautuu!