”Tehtävämme on varmistaa, etteivät pikkuisemme näe painajaisia sodasta”
Aseidenriisunta ja rauhan aate kokivat kovan kolauksen, kun Venäjä hyökkäsi Ukrainaan vuonna 2022 ja aloitti julman sodan. Vuotta myöhemmin liityimme Natoon ja saimme kokea hetken turvavarmuutta.
Sen romutti Trumpin veljeily Putinin kanssa. Emme voineet enää luottaa Yhdysvaltojen sotilaalliseen apuun, vaan valtio päätti ryhtyä kasvattamaan nopeasti omia puolustusmenojamme vähintään kolmeen prosenttiin bruttokansantuotteesta. Huhtikuussa ryhdyimme irtautumaan Ottawan henkilömiinat kieltävästä sopimuksesta, että saisimme rautaa rajalle.
”Ruotsalaisia emme ole, venäläisiksi emme halua tulla, olkaamme siis suomalaisia”, kiteytti filosofi ja kirjailija J. V. Snellman poliitikko A. I. Arwidssonin poliittisen ajattelun ytimen. Tuo lausuma on jälleen mitä ajankohtaisin.
Onko kansakuntamme olemassaolo uhattuna? Ei ole. Meiltä ei voida viedä suomalaisuuttamme eikä ylpeyttämme kansallisesta identiteetistämme tapahtui mitä tahansa. Me tiedämme, keitä olemme, millaisessa maassa tahdomme elää ja millaisia arvoja olemme valmiita puolustamaan.
Sota tulee olohuoneeseemme aina uutisten aikaan. Itse katsoin Ukrainan sodan alussa jokaisen uutislähetyksen sekä ajankohtaisohjelmat. Kirjoitin päivisin historiallista sotaromaania ja illalla luin isovihan lähdeaineistoa. Päiväni koostuivat sodan ajattelusta – ja pelosta.
Maaliskuussa 2022 minulle läheinen ihminen lähti vapaaehtoisena Ukrainaan ja liittyi Ukrainan muukalaislegioonaan. Hän lähetti minulle kuvia ja videoita kaduilta, joilla he taistelivat ja torjuivat venäläisten hyökkäystä.
Verkkokalvolleni piirtyi ikuisiksi ajoiksi kaksi ukrainalaista, siviilivaatteisiin pukeutunutta vainajaa. Miesten rikkoutuneet ruumiit lojuivat tuiki tavallisella kadulla Kiovan esikaupunkialueella. Heidän takanaan näkyi lasten leikkikenttä värikkäine kiipeilytelineineen, liukumäkineen ja eläinaiheisine keinuineen. Miehet olivat kuolleet leikkikentälle johtavan suojatien eteen.
Kuvassa oli äärimmäistä symboliikkaa. Miehet olivat kenties isiä itsekin. He olivat suojelleet katkeraan loppuun saakka maataan, perhettään ja lastensa oikeutta turvalliseen lapsuuteen.
Haluamme pitää lapsemme elossa ja turvassa.
Vaikka Suomeen ei ole hyökätty, arvojamme vastaan on. Me haluamme pitää lapsemme elossa ja turvassa emmekä syöstä heitä sumeilematta tykinruoaksi vanhojen miesten kohtuuttoman ahneuden ja vallanhimon tyydyttämiseksi. Olisi ihanaa olla pasifisti ja työntää punainen neilikka pyssynpiippuun, mutta tällä hetkellä se on mahdotonta.
Sen sijaan voimme varjella pienten patojen korvat kaikelta tältä kamaluudelta. Me aikuiset voimme lukea sotauutiset sanomalehdestä tai kännykältä. Me voimme panna TV:n äänettömälle ja lukea uutisten suomennokset, asettaa suomenkielisen puheen näkymään tekstinä ruudulla. Me voimme sulkea lapsemme syliimme ja lukea heille satuja pitkäkorvaisista pupujusseista ja hunajaa rakastavista nalleista.
Meidän ei ole pakko antaa lastemme kuulla kaikkea sitä järkyttävää, mitä emme itsekään tahtoisi kuulla. Säilyttääksemme lastemme turvallisuuden tunteen meidän on huolehdittava siitä, että he saavat elää lapsen elämää. Siihen kuuluvat leikkikentät ja liukumäet, tarha- ja koulukaverit sekä tylsän turvallinen arki ja koti, jossa kasvaa ja josta ponnistaa kohti vakaata aikuisuutta.
Meidän tehtävämme on varmistaa, etteivät pikkuisemme näe painajaisia sodasta, räjähdyksistä tai ruumiskasoista, vaan he uneksivat kesästä, uimisesta ja jäätelöstä, uudesta lelusta tai lemmikistä. Tehkäämme kaikkemme sen eteen, että sotaleikit jäisivät lapsillemme pelkiksi leikeiksi.
