Kuukauden kirjat: Seurassa oikean ystävän

Johanna Hulkko kirjoittaa leppoisia nuortendekkareita, joissa ystävyys on vähintään yhtä tärkeä asia kuin jännitys. Geoetsivät-sarjan viides osa Geoetsivät ja vesiseikkailu (Karisto, kuvittanut Jari Paananen) ei ehkä dekkarina ole aivan uskottava, mutta lämmintä huumoria siinä on sitäkin enemmän.

Nokialla kuohuu, kun ihmiset uskovat, että uimahallin vesi on ihmeitä tekevää. Geoetsivät aavistavat, että heidän apuaan tarvitaan.

Hulkko on taitava sirottelemaan kirjoihinsa yhteiskunnallisia teemoja – varsinkin luonnon ja kaupunkirakentamisen kinkkisestä tasapainosta sekä lähikirjaston tarpeellisuudesta hän puhuu mielellään.

”Metsä oli selvästi ihmistä voimakkaampi”, huomataan tälläkin kertaa. Ystävyyssuhteita käsitellään leppeän inhimillisesti, sarjan henkeen ei kuulu kärjistetty tyypittely.

Herkkä ja hauska päiväkirja

Kuva Yokon yökirja -kirjasta. Kuvittaja Linda Bondestam.

Annikki Sandelinin Yokon yökirja (Teos, kuvittanut Linda Bondestam, suomentanut Liisa Ryömä) on mainio näyte siitä, miten eläväiseksi ja taitavaksi suomenruotsalainen lastenkirjallisuus on käynyt.

Kymmenvuotias Yoko-tyttö kirjaa salaiset ajatuksensa, hauskat ja kamalat tapahtumat yökirjaksi kutsumaansa päiväkirjaan. Kirjoitettavaa riittää niin kodista kuin koulusta, ja kaiken lisäksi isoisä järjestää miesystävänsä kanssa komeat hääjuhlat. Tavallisia päiviä Yokolla ei olekaan. Hauskuutta, vaikka vähän kliseisellä tavalla, tekstiin tuo taiteilijaäiti, helposti tulistuva hössöttäjä.

Syvimmillään yökirjassa mietitään huonoa omaatuntoa, ystävyyttä ja reiluutta. Luokkatoveri Danielin lyhytkasvuisuutta Yoko ei käsittele ongelmana, mutta mainitsee kuitenkin tilanteita, joissa Daniel tuntee olonsa tukalaksi tai loukatuksi. Keveyttä ja huumoria on yhtä paljon kuin murrosikää hipovan tytön herkkiä, epävarmoja hetkiä.

”Joskus mietin ovatko muutkin ihmiset yhtä huolissaan yhtä monista asioista kuin minä”, Yoko pohdiskelee.

Inhimilliselle tarinalle toivoo mieluusti jatkoa. Uudehkon tavan mukaan Teos ilmoittaa kääntäjän nimen jo kirjan kannessa. Hyvä, että vanhat hierarkiat saavat kyytiä ja kääntäjän työ nousee entistä näkyvämmäksi!

 Lapset sovun solmijoina

Levottomasta ajasta huolimatta lapsille ei enää tuoteta rauhankasvatusmateriaalia. Rauhankasvatus jäi 1980-luvulle. Onneksi teema silloin tällöin näyttäytyy lasten- ja nuortenkirjallisuudessa, kuten Roope Lipastin historiallisessa seikkailukertomuksessa Viikinkisolmu (WSOY).

Miksi rauhankasvatus jäi 1980-luvulle?

Viikinkiaikaan sijoittuva kirja käsittelee vihollisuutta, vierautta ja armoa. Hyvin suojatulle Linnavuorelle hyökkäävät viikingit jättävät jälkeensä haavoittuneen pojan, jota Vilja ja hänen ystävänsä Pekka ryhtyvät auttamaan.

Puolustamisen ja vihollisuuden vaikeat kysymykset tulevat konkreettisesti esille; harvinaiseksi käynyttä pasifistisuuttakin tarinasta voi ounastella. Viljan mielestä kirvestä kuului käyttää ”veistämiseen ja puunkaatoon, eikä tuhoamiseen ja tappelemiseen”.

Päähenkilö Vilja on itsepäinen tyttö, joka haaveilee maailman näkemisestä ja ihmettelee, miksi se ei ole mahdollista tytöille. Tuoreessa kotimaisessa fantasiakirjallisuudessa korostetaankin tyttöjen oikeuksia.

Lipasti kirjoittaa miellyttävän pehmeästi, hän ei tavoittele arkaaista tyyliä, vaan sujuvuutta. Viikinkisolmu on sympaattinen seikkailukirja ystävyydestä ja oman elämäntavan löytämisestä. Lapset edustavat tervettä järkeä, mutta ei lapsia sentään idealisoida, niinpä kertomus tuntuu luontevalta.

Hyvässä seurassa

Ystävyys on kuvakirjojen tärkeimpiä aiheita vuosikymmenestä toiseen. Pirkko Haraisen kirjoittamassa ja Ulla Virkamäen kuvittamassa Empo ja oikea ystävä -kirjassa (Mäkelä) kerrotaan Empo-leijonasta, joka koulussakin ”oli kiva kaveri kaikille”.

Tarinassa ei tyydytä ylistämään ystävyyttä, vaan näytetään kaunistelematta, miten onnettoman hövelisti Empo asettaa muiden mukavuuden aina etusijalle. Empolle kelpaavat ne karkit, jotka eivät muille maistu. Vasta ihan oikean ystävän seurassa tahti muuttuu. Hyvässä seurassa Empo saa olla oma itsensä.

Pienen kuvakertomuksen mittaan Empo ja hänen mieltymyksensä tulevat lukijalle niin tutuiksi, että kirjan lopussa hänen hyvä mielensä on helppo ymmärtää. Tekijät ovatkin omistaneet kirjan ”pienille ja suurille oman tiensä kulkijoille”.

Virkamäen rehevä ja raikas kuvitus korostaa kirjan optimistisuutta.

Älykäs amerikkalainen

Kuolema-aihe korostuu nuortenkirjallisuudessa.

Yhdysvaltalaisen John Greenin nuortenromaani Tähtiin kirjoitettu virhe oli pari vuotta sitten Suomessakin suuri menestys. Syöpään sairastuvien nuorten rakkaustarinasta on tehty myös elokuva.

Nyt suomennettu Kaikki viimeiset sanat (WSOY, suomentanut Helene Bützow) kertoo sisäoppilaitoksessa ystävystyvistä nuorista, jotka menettävät auto-onnettomuudessa koulutoverinsa. Nuoret yrittävät selvittää onnettomuuden taustoja, mutta selvitystyö jää hatarien olettamusten varaan. Kirjan päähenkilö Miles istuutuu lopulta tietokoneen äärelle ja naputtelee ”reitin ulos labyrintista”.

Green ammentaa syvyyttä ja koskettavuutta kuolemasta, mutta kirjassa on myös sisäoppilaitokseen hyvin sopivaa huumoria ja itsenäisen elämän hapuilua. Amerikkalaisen nuortenkirjallisuuden hengessä Kaikki viimeiset sanat on älykäs ja nokkela kirja, ja suomentaja tavoittaa vaivattomasti huolettomat, nuorekkaan älylliset sävyt. Kirjasta voi aistia monen amerikkalaisen romaaniklassikon vaikutuksia, mutta tuttuus on pelkästään mukavaa.

Hiukan mietityttää, miksi juuri nyt kuolema-aihe korostuu näkyvästi nuortenkirjallisuudessa. Ehkä traagisuus on tehokkain tapa houkutella nuoria lukijoita?

Elämisen viisautta

Jukka Itkosen lastenromaani Sirkusjuna saapuu (Lasten Keskus, kuvittanut Elina Warsta) on huikentelevainen sirkustarina. Vaivihkaa se myös rohkaisee elämään mukavalla ja itselle sopivalla tavalla.

Isä päättää ryhtyä eläväksi tykinkuulaksi!

Rahtusen perheen isä esimerkiksi päättää ryhtyä eläväksi tykinkuulaksi, ja äiti puolestaan sopii mainiosti maailman vahvimmaksi naiseksi sirkukseen. Täysverisenä humoristina Itkonen kertoo tietysti myös maailman heikoimmasta miehestä.

Sirkusjunaan mahtuu persoonallisuuksia ripi rinnan, ja sellainen on myös runoja rustaava Lilli-tyttö, jonka kolmijalkainen koira osaa vain yhden todella tärkeän taidon: ”Se osaa elää. Se osaa olla olemassa.”

Hillitöntä brittihuumoria

Brittiläisen Andy Stantonin holtittoman vipsahtaneen lastenkirjasarjan kolmas osa on juuri ilmestynyt suomeksi. Herra Gummi ja vuorenpeikot (Schildts & Söderströms, kuvittanut David Tazzyman, suomentanut Jaana Kapari-Jatta) on hauskalla tavalla hullu, lähes absurdi seikkailuretki, jossa eriskummalliset hahmot ja päätä pahkaa poukkoileva juoni päihittävät kaikenlaisen loogisuuden.

Silloin tällöin kirjassa reagoidaan lastenkirjallisuuteen; siinä mainitaan mm. Harry Potter. Peikkokuninkaan sanat puolestaan voi tulkita fantasiakirjallisuuden kaavojen hupaisaksi kommentiksi: ”Mää olin unohtanut ne halvatun haasteet mitkä matkustajien tarttee kohrata, kun ne kiipeää Peikkovuorelle.”

Kapari-Jatta on juuri oikea ihminen suomentamaan näin persoonallista ja taipuisaa lastenkirjallisuutta.

Ulkonäön muokkausta

Anu Holopaisen nuortenromaani Ihon alaiset (Karisto) on tehokas ja vastenmielinen, se tosiaan tuntuu iholla ja kirveltää. Tarkemmin määrittelemättömään tulevaisuuteen sijoittuva kirja keskittyy holtittomasti karanneeseen kauneuskirurgiaan. Niin nuoret kuin aikuisetkin ”muokkaavat” kehoaan, eikä kauneusihanteeseen enää kuulu persoonallisuus sen enempää kuin luonnollisuuskaan. Pieni vähemmistö taistelee vastaan, mutta toivottomalta se tuntuu.

Kirjan maailmassa on tavallista, että nuoret keräävät varallisuutta ”muokkausrahastoon”. Tarinan lopussa pommitkin kaivetaan esille, mikä tuntuu ikävältä jo senkin takia, että pommiaihelmasta on tullut jonkinlainen välttämättömyys suomalaisessa nuortenkirjallisuudessa.

Dystopia-villitykseen Holopainen tuo uutta terävyyttä: nyt ei vellota vain maailmanlopun tunnelmissa, vaan otetaan rohkeasti ja konkreettisesti kantaa. Kirjailijan tulevaisuuden kuvitelmissa on muuten vielä kaupunkikuvassa jäljellä kosmetiikkaa myyvä Stockmann…

”Mun kroppa, mun elämä!” tuumaa yksi kirjan tytöistä.

Pelottavassa tarinassa yksilöllisyys on kuihtunut oikeudeksi muokkautua persoonattomaksi. Ihon alaiset on poikkeuksellisen ankara ja peittelemätön sanomassaan.

Vihreitä vinkkejä lapsille

Kuva Meidän ja muiden vihreä kirja -teoksesta.

Lasten ympäristökirjoja julkaistaan kiitettävän runsaasti. Mary Hoffmanin ja Ros Asquithin Meidän ja muiden vihreä kirja (Lasten Keskus, suomentanut Maisa Tonteri) korostaa kirjatyypin perinteen mukaisesti kollektiivisuutta.

Lukija voi teoillaan ja ideoillaan olla mukana tekemässä planeetasta yhtä sinistä ja kaunista kuin se kerran oli. Kirjassa kierrätetään, säästetään ja tuunaillaan.

”Tein äiskälle mekon vanhoista alushousuista”, kirjassa riemuitaan.

Ylevä maailmanparannus ja pieni huumori kohtaavat melko luontevasti. Konkreettisia vinkkejä annetaan kelpo määrä, mutta matkailupuhelimista ja tietokoneista vaietaan häveliäästi niin kuin lasten vihreissä kirjoissa tapana on. Monitorien pimentämisestä sentään huolehditaan. Jokohan olisi aika kertoa lapsille, että rakkaat kännykät ja tietokoneet kuormittavat raskaasti maapalloa?

Suomalaisittain tuntuu aavistuksen verran hurskastelulta, että kirjassa vaivihkaa ihmetellään, mihin lämmitystä tarvitaan, kun villapaitakin sentään on käytössä…

Tuoreita näkökulmia

Marleena Mustolan toimittama artikkelikokoelma Lastenkirja. Nyt (SKS) esittelee tuoreita näkökulmia lastenkirjallisuuteen ja pakottaa haastavimmillaan miettimään lastenkirjallisuuden luonnetta. Kirjassa pohditaan mm. huumoria, lastenrunoutta, 1950- ja 1960-lukujen tyttökirjallisuutta sekä kirjallisuuden opetusta.

Katja Fält kirjoittaa keskiaikaa kuvaavista lasten tietokirjoista, ja löytää niistä jopa puolialastomien miessankarien ”viikinki- pin upia”! Tällaisia uusia ja tarkkoja havaintoja artikkelikokoelmassa on runsaasti – silloinkin, kun aiheena on Aku Ankka.

Hetkittäin tosin tuntuu siltä, että lastenkirjallisuudentutkimus saisi olla vielä kapinallisempaa, eikä se saisi sortua esim. kankeaan kirjoitustapaan. Enimmäkseen teos kuitenkin sytyttää pohdiskelemaan.

Välttämätön apuneuvo

Lastenkirjallisuudesta ei saa mitään tolkkua pelkän tietokoneen avulla. Anna-Riitta Hyvärisen ja Tuija Mäen laatima Lasten ja nuorten jatko- ja sarjakirjat (Avain) on lastenkirjallisuuden ystävän korvaamaton apuneuvo, jonka massiivista tietomäärää ei verkosta löydä. Muhkea luettelo auttaa jäljittämään jatko-osat ja lukijalle juuri sopivat aiheet, vaikkapa maaseudun, mammutit tai matkat.

Monikäyttöinen hakuteos johdattaa kymmenien vuosien lasten- ja nuortenkirjallisuuteen helpolla tavalla. Pelkkä selailukin herättää nostalgiaa ja yllyttää tutkimaan kirjahyllyä.

PS

Lastendekkari kestää aikaa

Kadehdittavan upeassa ruotsalaisessa Opsis barnkultur -lehden haastattelussa Åsa Larsson muistelee lapsuutensa tärkeitä dekkareita. Mielenkiintoista on se, että huomattava osa hänen suosikeistaan on ruotsalaisia, meilläkin tuttuja kirjoja. Lastendekkarit kasvattivat Larssonista dekkarikirjailijan.

Nils-Olof Franzenin tänä vuonna 60 vuotta täyttävä Agaton Sax -sarja on hyvä esimerkki ruotsalaisten lastenkirjojen ikivihreästä huumorista.

Nyt kun nuortenkirjallisuus on muuttunut ankeaksi ja ahdistavaksi, on hyvä syy kaivaa vanhat klassikot esiin. Ja samalla voi toivoa, että suomalaisia lastendekkareita ilmestyisi tulevaisuudessa entistä enemmän. Naapurimaasta voi kurkistella vaikka mallia.