Sana on valtaa

Tutkija Mari Vuorisalo muistaa lapsena pohtineensa, kuinka ystäviä saadaan. Yläasteen TET-paikaksi hän valitsi päiväkodin ja haaveili opettajan ammatista. Hän pääsi opiskelemaan lastentarhanopettajaksi ja työskenteli valmistumisen jälkeen päiväkodissa. Se, mitä päiväkodissa lasten kesken tapahtui, herätti hänen kiinnostuksensa, ja hän päätti etsiä vastausta tutkimalla esikouluikäisten valtasuhteita sosiologisesta näkökulmasta.

Jo päiväkoti-ikäiset ovat tietoisia hierarkiasta: kuka saa valita parhaat lelut, kuka saa puhua ensin, kenen taas pitää kärsivällisesti odottaa vuoroaan. Kyse on hyvin monimutkaisesta ja hienovaraisesta sosiaalisesta kuviosta, lähes luonnonlaista: kukaan ei sitä halua, mutta heti kun on koossa joukko ihmisiä, sellainen syntyy. Vuorisalo seurasi reilun vuoden verran päiväkodin arkea esikouluikäisen näkökulmasta. Saadessaan keskittyä tarkkailemiseen hän huomasi paljon sellaista, mikä tavallisesti jää aikuisilta näkemättä. Hän näki ryhmän reunamilla tapahtuvan hiljaisen kamppailun ja vähäeleisen vastarinnan. Hän näki lastenvälisen ystävyyden kauneimmillaan, mutta myös julmuudessaan hätkähdyttäviä valtakuvioita.

Miltä sinusta tuntuisi, jos parhaaksi ystäväksi luulemasi ihminen ilmoittaisi yleisön edessä, ettet ole hänen paras ystävänsä? Entä mistä mahtaa johtua, että klassiset pudotuspelit kuuluvat päiväkodin suosituimpiin leikkeihin? Päiväkoti on yhteiskunta pienoiskoossa: Toiset saavat äänensä kuuluviin, toiset eivät. Toiset pääsevät päättämään ja toiset jäävät – tai jättäytyvät – syrjään. Eriarvoistuminen alkaa jo siellä.

Ujot lapset, jotka eivät uskalla ottaa tilaa, jäävät huomiotta.

Oikeastaan eriarvoistuminen alkaa jo syntymästä. Esiopetukseen tulevalla lapsella on repussaan kodista saadut kokemukset ja opit. Hänellä on tietty käsitys itsestään ryhmän jäsenenä ja aavistus siitä, millaisen pelipaikan hän voi itselleen lunastaa. Päiväkodissa tuo käsitys joko vahvistuu tai muuttuu. Vaikutukset saattavat heijastua koko loppuelämään.

Miksi kuullaan vain puhuvaa lasta?

– Jos mikään ryhmä ei kuule lasta, on vaarana ongelmien kasaantuminen, jolloin syntyy jo huoli syrjäytymisestä. Lapsi omaksuu tietyn roolimallin peilaamalla itseään ryhmään. Siitä on toki mahdollista myöhemmin pyrkiä eroon, mutta se vaatii ympäristön muutosta ja aiemmin opituista vuorovaikutustavoista irti pääsemistä, sanoo Mari Vuorisalo.

Hänelle oli yllätys, miten tärkeäksi vaikuttamiskeinoksi puhetaito osoittautui jo päiväkodissa. Hän käytti väitöskirjassaan käsitettä ”keskustelupääoma”. Lapset, joilla oli keskustelupääomaa, olivat keskustelun monilahjakkuuksia. He osallistuivat ideointiin ja saivat tehdä mielekkäitä juttuja. He ottivat puheenvuoroja ja pystyivät junailemaan itselleen edullisen aseman. Puhevalmiutta arvostetaan päiväkodeissa kovasti. Ujot lapset, jotka eivät uskaltaneet ottaa tilaa, jäivät huomiotta.

– Hiljaa oleminen ei tarkoita passiivisuutta. Hiljaiset lapset saattoivat nauttia toisten ehdottamista leikeistä ja leikkiminen oli heille tärkeää. He saattoivat osallistua vähäeleisesti. Kohtelu muuttuu eriarvoisuudeksi, kun asemat nauliutuvat: tuo lapsi puhuu, tuo ei. Silloin aikuiset eivät enää edes oleta, että tietyt lapset haluaisivat vastata heidän kysymyksiinsä.

Syvällä varhaiskasvatuksen ytimessä on ajatus tasavertaisesta kohtelusta ja kauniina tavoitteena saada kaikki mukaan. Tasavertaisuus on lähtökohta niin Varhaiskasvatussuunnitelman perusteissa kuin Esiopetuksen opetussuunnitelman perusteissakin, jotka ovat päiväkodin henkilökunnan työtä ohjaavia asiakirjoja. Tasavertaisuuteen pääseminen näyttää kuitenkin olevan vaikeampaa kuin luulisi, sillä Mari Vuorisalo huomasi tutkimuksessaan, että auttamispyrkimykset saattavat vain korostaa eriarvoisuutta.

– Jos koko ryhmä kääntyy katsomaan ja odottaa hiljaisen lapsen vastausta kysymykseen, vastauksen antaminen ei niinkään tuo esiin lapsen omaa ääntä, vaan sen sijaan osoittaa, ettei lapsella ole hallussaan tarvittavaa keskustelupääomaa.

Hiljaisten lasten ohjaaminen on Vuorisalon mukaan hienoviritteistä. Tutkimuksen hiljaiset lapset saattoivat olla puheliaita lasten keskinäisissä leikeissä, mutta eivät halunneet tai uskaltaneet käyttää puheenvuoroja isossa ryhmässä. Siksi päiväkodin pitäisi tarjota monenlaisia osallistumiskanavia.

Osallistuminen on ihmisoikeuskysymys

Mari Vuorisalon tutkimus onkin herättänyt kasvatusammattilaisissa hämmennystä.

– Osa tunnistaa ilmiön, osa ei. Tällainen tutkimus, jossa lasten toiminta on fokuksessa, on ollut hämmentävää. Henkilökohtaisesti oli jännittävä havaita: voi ei, juuri noin minäkin olen toiminut!

Auttamispyrkimykset saattavat korostaa eriarvoisuutta.

Tasavertaisen osallistumismahdollisuuden takaaminen jokaiselle lapselle on eettinen ja ihmisoikeuskysymys. Se ei tarkoita, että toiminta olisi kaikille samaa, vaan että järjestettäisiin erilaisia tapoja osallistua ja vaikuttaa yhteisiin asioihin – siis muutenkin kuin puhumalla. Silloin voitaisiin arvostaa lasten erilaisia vahvuuksia ja luonteenpiirteitä.

– Jos tämä olisi yksinkertainen asia, johan se olisi ratkaistu! Monimutkaiseen ilmiöön ei ole yksinkertaisia ratkaisuja, vaan tasavertaisuuteen pitää kiinnittää huomiota tilanne kerrallaan.

Tutkijan mielestä tärkeintä on herätä ongelmaan ja kehittää havainnointia. Se vaatii aikuisilta herkkyyttä ja lasten tuntemista sekä sellaisen kunnioittavan ilmapiirin rakentamista, jossa jokaista ryhmän jäsentä arvostetaan omana itsenään ensimmäisestä päiväkotipäivästä alkaen.

Ujo pulassa

Näissä tilanteissa ujot eivät pääse loistamaan. Nämä tilanteet saattavat myös vahvistaa lastenvälisiä valtahierarkioita.

Tilanne 1: aamupiiri

Aamupiiri on paitsi tilaisuus kuulumisten vaihtoon, myös omien ”resurssien” esittelypaikka. Aikuinen pyytää lapsia kertomaan, mitä he ovat tehneet ja lapset pyytävät puheenvuoroa saadakseen kertoa. Aktiiviset lapset, joita on vain noin kolmasosa, kertovat vuolaasti uusista vaatteistaan, perheen hankinnoista ja matkoista. Suurin osa lapsista osallistuu vain kuuntelemalla. Vuorisalon mielestä tällaiset aikuisen johdolla käydyt keskustelut isossa ryhmässä sopivat vain lapsille, joilla on vankka usko omaan pätevyyteensä keskustelijana sekä vahva asema ryhmässä.

Tilanne 2: pitäisi saada olevia leluja

Päiväkodissa on leluja, joita pitää pyytää aikuiselta. Petrin ja Lassin tekisi mieli kovasti leikkiä golf-setillä, mutta he ovat ujoja, eivätkä uskalla pyytää. Sitä paitsi, muut lapset ovat nopeampia ja golf-setti on koko ajan menossa. He eivät koskaan saa leikkiä sillä.

Tilanne 3: lelu menetetään

Lassi on löytänyt narunpätkän ja esittelee sitä käärmeenä. Irina ja Venla tarttuvat narua toisesta päästä. Kun aikuinen puuttuu tilanteeseen, tytöt väittävät narun olevan heidän ja saavat pitää sen.

Tilanne 4: Kurki ja sammakot -leikki

Suositussa Kurki ja sammakot -leikissä sammakoiden pitää olla liikkumatta. Se, jonka kurki näkee liikkuvan, putoaa pois pelistä. Leikki antaa mahdollisuuden vallankäyttöön tulkinnanvaraisuuden kautta: mikä on liikkumista. Niinpä usein käy niin, että kurjen suosikkisammakot putoavat viimeisenä ja voittavat. Tämän leikin kautta lapset voivat käydä keskinäistä valtataistelua: kuka on kenenkin ystävä ja kuka on suosituin. Esimerkit ovat Mari Vuorisalon väitöskirjasta Lasten kentät ja pääomat. Osallistuminen ja eriarvoisuuksien rakentuminen päiväkodissa (Jyväskylän yliopisto, 2013).

Lasten nimet on muutettu.