Kuukauden kirjat: Fantasiakirjallisuus

Kuvakirjamaiseen formaattiin pakattu Lennokas – Satuja, jotka saivat siivet (Lasten Keskus, toimittaneet Sirpa Kivilaakso, Riitta Kiiveri, Anna-Reetta Sipilä, kuvittanut Karoliina Pertamo) sisältää tusinan verran lentoyhtiö Finnairin matkustajien ja henkilökunnan kirjoittamia satuja.

Kotikutoisissa saduissa kerrotaan tietysti lentämisestä ja maailman eri kolkista. Jälkimmäinen aihe tuntuu tärkeältä, sillä niin vähäiseksi kansainvälisyyskasvatus on viime vuosina päässyt surkastumaan. Taiteellinen hipaisu saduista puuttuu. Mukaan on poimittu myös lasten lentoaiheisia sutkauksia. Epätasainen kokoelma vihjaa joka tapauksessa siitä, että iltasadun mittaisia satuja halutaan taas kirjoittaa ja satuperinteen siirtäminen tuntuu tärkeältä.

Satusivistystä

Emmi Jormalaisen kuva teoksessa Suomen lasten iltasadut.

Muodit tulevat ja menevät, mutta klassiset sadut säilyttävät asemansa. Perinteisistä saduista on Suomessa nautittu silloinkin, kun uusien satujen kirjoittamista on pidetty arveluttavana puuhana. Laila Hirvisaaren ja Anja Salokanteleen toimittama Suomen lasten iltasadut (Otava, kuvittanut Emmi Jormalainen) viihdyttää ja jännityttää.

Samalla Grimmit, Andersenit ja monet muut ruokkivat vaivihkaa kirjallista yleissivistystä. Satuklassikot luovat yhteistä pohjaa sukupolvelta toiselle. Salokannel kertoo vanhat sadut vanhaa perinnettä kunnioittaen: nykymaailma ei tunkeudu niihin tökerösti. Taikaesineet, kavalat noidat ja muodonmuutokset valmentavat edelleen sietämään elämän oikullisuutta. Saduista onkin lyhyt loikka fantasiakirjallisuuteen.

Jormalaisen pirteän suurpiirteinen kuvitustapa on modernin naivistista. Satukuvituksissa ei enää suosita lyyrisyyttä sen enempää kuin pikkutarkkaa piirrosjälkeä.

Lohdullinen taivastarina

Tervetuloa Rauhalaan -kuvakirjassa (Mäkelä) Toivo-poika pääse hetkeksi keräämään voimia Rauhalaan, taivasta muistuttavaan paikkaan. Jenni Kirveksen kirjoittaman ja Annika Hiltusen kuvittaman tarinan alussa näytetään, miten toraisat välit Toivon vanhemmilla on. ”Äänensävyt olivat kovia ja inhottavia”.

Kuolema on tuttu aihe lastenkirjoissa

Ihmeellisessä Rauhalassa pojalle kuitenkin muistutetaan, että hän on kaikesta kiukusta huolimatta vanhemmille tärkeä. Toivolle Rauhala on vain käväisypaikka, mutta useimmille muille se merkitsee kuoleman jälkeistä paikkaa.

Kuolemasta kirjoitetaan niin valtavasti lastenkirjoja, että tällainen utuisa symboliikka tuo aiheen käsittelyyn tarpeellista vaihtelua. Historioitsija Kirves tosin kirjoittaa hiukan kankean juhlallisesti lastenkirjadebyytissään, mutta Hiltusen pursuilevassa kuvituksessa on pidäkkeetöntä koristeellisuutta, krumeluuria ja romanttisuutta.

Satu tainnuttaa nukkumaan

Irina Maunusen kuvitusta kirjassa Kani joka tahtoi nukahtaa.

Ruotsalaisen käyttäytymistieteilijän ja henkisen valmentajan Carl-Johan Forssén Ehrlinin kirjoittama meditatiivinen nukutussatu Kani joka tahtoi nukahtaa (Otava, kuvittanut Irina Maununen, suomentanut Ulla Lempinen) saattaa osoittautua Suomessakin menestykseksi, vaikka kirja tuntuukin vitsiltä. Parikymmensivuisen sadun ainoa tehtävä kun on lapsen tainnuttaminen uneen.

Kalle-kani matkustaa Taikuri-sedän luo, joka pöllyttelee unihiekkaa, ja lopulta pitäisi valveilla kukkuvan lapsilukijankin simahtaa uneen: ”Silmäluomet ovat raskaat kuin kivet, raskaat, raskaat, hyvin raskaat”.

Nukahtamisrituaali on tietysti herkkä ja tärkeä asia, mutta hiukan haikealta tuntuu, jos iltasadun tehtävänä on nukuttaa kerta kerralta nopeammin. Millaisen käsityksen kirjallisuudesta omaksuu lapsi, joka tainnutetaan tylsillä saduilla?

Omahyväinen marsu

Paddington-karhustaan tunnetun Michael Bondin Olga da Polga -kirjapari on ainakin Suomessa ehtinyt vähän painua unohduksiin. Lastenkirjaklassikoilla silloin tällöin ilahduttava Art House on julkaissut ensimmäisen osan uutena suomennoksena.

Ihmiset eläimen palveluksessa

Hellyttävän omahyväinen marsuneito pääsee mukavaan kotiin Olga da Polga -kirjassa (kuvittanut Catherine Rayner, suomentanut Tuomas Nevanlinna). Olga tutustuu pihapiirin eläimiin ja ryhtyy kertomaan ylevän kirjallisella tyylillään tarinoita. ”Kun olen sillä tyylillä ja aurinko on oikeassa suunnassa”, se määrittelee tarinatuulensa.

Yhden tarinan se kertoo Perusta, Paddington-karhun synnyinmaasta.

Bond ei rakenna suuria allegorioita eikä ryyditä tekstiä viisauksilla, mutta inhimillistä lämpöä ja luonteikkuutta on monin verroin.

Uuden laitoksen kuvittaja korostaa kauneutta ja marsun söpöyttä. Ihmisperheellä ei kuvituksessa ole asiaa. Ratkaisu tuntuu perustellulta, sillä Bond on jättänyt ihmisensä taustalle, eräänlaisiksi marsun palvelijoiksi.

Kummallisuuksien kirja

Kansainvälisesti palkittu australialainen kuvittaja-kirjailija Shaun Tan esitellään komeasti suomalaisille lukijoille. Etäisten esikaupunkien asioita (Lasten Keskus, suomentanut Jaana Kapari-Jatta) koostuu eriskummallisista kertomuksista, joissa arkipäiväinen loogisuus nitkahtaa kumolleen. Asioita ei sen kummemmin selitellä, vaan lukija houkutellaan syvälle ihmeellisyyksien uumeniin.

Tarinoissa on toisinaan kylmääviä yksityiskohtia. Harvemmin lastenkirjoissa puhutaan irtinapsaistuista raajoista ja joka kodin omasta mannertenvälisestä ballistisesta ohjuksesta. Harmittomimmillaan kirjassa tarinoidaan käänteisistä vuodenajoista ja omalaatuisesta vaihto-oppilaasta. Kirjailijalla on onneksi myös silmää pienille, inhimillisille yllätyksille.

Kirja on ymmärrettävästi luokiteltu kolmelle ryhmälle: lapsille, nuorille ja aikuisille. Kokoelmaa lukee ällistellen ja ihastellen – varsinkin kun Shaun Tan vahvistaa vielä tunnelmaa ties mitä kaikkia tekniikoita yhdistävällä kuvituksellaan. Kokonaistaideteoksessa kuvilla on välillä ratkaiseva rooli, niinpä kuva-aukeamia saattaa olla useampi perätysten.

Kesää odotellessa

Kesä Koiramäessa (Otava) tuo hyvän mielen, ja samalla Mauri Kunnas tutustuttaa kuvakirjassaan suomalaiseen kesäperinteeseen. Koiramäen lasten seurassa vietetään aurinkoista aikaa keväästä syksyyn. Vaivihkaa esitellään kesän viljelypuuhia siinä missä uskomuksia, sanontoja ja juhlapäiviä.

Kuvituksen hauskat pienet yksityiskohdat pääsevät hyvin esille, kun Kunnas piirtää maalaiskesään kuuluvia arjen asioita. Entisaikaisessa kyläelämässä on paljon sellaista, mikä vieläkin tuntuu tutulta ja tärkeältä, joten Koiramäen kesän viehätys ei perustu pelkästään nostalgiaan.

Suomalaisessa lastenkirjallisuudessa on jo hyvän aikaa painottunut oman maan historia ja perinne. Kunnas on perinteen siirtäjien valioluokkaa.

Tunteet pelissä

Johanna Venho tavoittaa Linnunmaitoa kainalokanoille -runokirjassaan (Lasten Keskus, kuvittanut Marjo Nygård) lapsen arkipäivän sattumuksia, haaveita, pelkoja ja kuvitelmia. Runot ovat selkeitä ja konkreettisia silloinkin, kun käsitellään tunteita ja mielikuvituksen mahdollisuuksia.

Lyyristä tunnelmointia

Kokoelman valoisa pohjavire paljastuu jo ensimmäisen runon säkeissä: ”Umpisolmut – meni jo. /Seinään paistaa aurinko”. Kirjassa karkotetaan pelkoa ja puhutaan yhdessä pärjäämisestä, mutta myönnetään sekin, että ”saa murjottaa / jos harmittaa”. Kurjien tunteiden runo on nimeltään Käpy Kärähtää.

Hienoa, että kirjassa on myös pehmeän lyyrisiä runoja, sillä viime vuosina vimmainen touhukkuus on lastenrunoudessa syrjäyttänyt levollisuuden.

Nygårdin kuvituksessa korostuu väreillä tunnelmointi, realismista lähtee monta polkua fantasiaan. Harmi vain, että jotkin runot on sijoitettu tummalle väripohjalle.

Tolkienin omat kuvat

Suomessa ei pahemmin julkaista lapsille ja nuorille suunnattuja kirjallisuusaiheisia tietokirjoja. Oikeastaan vain fantasia tekee iloisen poikkeuksen. Vuodesta toiseen kestänyt fantasiabuumi on kaventanut kirjallisuuden kenttää ja ahdistanut realistisen nuortenkirjan nurkkaan, mutta samalla se on vahvistanut mytologioiden tuntemusta. Fantasiakirjailijoiden työskentelykin kiinnostaa nuoria.

Wayne G. Hammondin ja Christina Scullin uhkea tietokirja Taru sormusten herrasta Tolkienin silmin (WSOY, suomentanut Jaakko Kankaanpää) sisältää Tolkienin piirroksia ja maalauksia. Asiantuntevat tekijät liikkuvat suvereenisti tarun maailmassa ja heidän kommenttinsa ja tietonsa ovat pikkupiirteisen tarkkoja. Antoisinta kuitenkin on tutkia Tolkienin kuvia, esim. kansiehdotuksia, karttoja, kirjaimia, kruunuja… Tolkien visualisoi tekstejänsä vaikka opiskelijoidensa tenttivastausten nurkkiin. Teos osoittaa, miten ehtymättömän monipuolista kirjallisuustieto voi olla.

Ponileirin oppeja

Reetta Niemelän ja Salla Savolaisen kuvakirjassa Tikkumäen ponileiri (Otava) lapset kartuttavat ratsastustaitojaan ja hevostietämystään. Merkityksetöntä ei ole lasten kaveruuskaan, sitä tarvitaan, kun ollaan päivästä toiseen kimpassa tallin ylisillä.

Kirjassa jaetaan tietoa hevosten kohtelusta, mutta samalla rakennetaan levollista tarinallisuutta. Yhdistelmä toimii rattoisasti: lasten leirikokemuksiin on helppo eläytyä ja samalla voi oppia uusia asioita.

”Ratsastus on yhdessä oppimista. Sen tulee olla kivaa niin ihmisestä kuin hevosestakin.” Amatöörikin oivaltaa, että Niemelällä on silmää hevosten tunteille ja oikeuksille.

Savolaisen eloisa ja hauska kuvitustyyli on omiaan rentoon tiedonvälitykseen.

PS

Fantasia tyttöistyy

Lukeminen ja lukutaito alkavat olla tyttöjen varassa. Tilanne näkyy myös nuortenkirjallisuuden kehityksessä: nuortenkirja tyttöistyy.

Maria Turtschaninoffin palkittu feministinen fantasiaromaani Maresi (Tammi) herätti hienoudessaankin jupinaa yksioikoisella mieskuvallaan. Miehet olivat lähinnä kolonialistisia valloittajia siinä missä naiset edustivat sivistystä.

Siiri Enorannan syksyisessä Surunhauras, lasinterävä -fantasiaromaanissa (WSOY) matriarkaalisuutta pyöritellään vivahteikkaammin, vaikka Sidrineian niemimaalla miehet olivat ”osa yhteiskuntaa samalla tavalla kuin rotat olivat osa satamaa”. Lukija pääsee itse tekemään päätelmiään.

Milloin fantasiassa ryhdytään kehittelemään mieskuvaa? Tai vielä parempi olisi, jos nuortenkirjallisuus olisi taas yhteistä tytöille ja pojille.